Ootsä laihtunu?

Näihinhän olemme tottuneet:

"Laske painoindeksisi!"
"Montako kiloa matkaa normaalipainoon?"
"Huijaa itseäsi pienemmällä lautasella!"
"1500 kcal päivässä riittää!"
"Pudota puoli kiloa viikossa tällä ohjeella"


Ja näitä tarjoilee Voimaserkku:

"Syö useammin"
"Syö enemmän"
"Älä jätä ruokailuja väliin!"
"Näin nostat painoa 2,5 kiloa kolmessa viikossa!"


Kreatiini on yksi tutkituimmista ja turvallisimmista urheilijoiden lisäravinteista. Aloitin kolmisen viikkoa sitten kreatiinikuurin tukemaan lihasten kasvua ja tuomaan lisää voimaa treenaamiseen. Vaikka itse treenaaminen, oikeanlainen ravinto ja lepo ovatkin lihaskasvun kulmakivet, on mielestäni ihan hyväksyttävää tehdä tällaisia ihmiskokeita itsellään. Ja kyllä, puolueettoman lahtelaislaboratorion raati siellä nyökyttelee, koeihminen on hengissä ja hyvinvoiva! Ja kaksi ja puoli kiloa painavampi! Koe on siis onnistunut. Kreatiinin kuuluukin kerätä lihaksiin nestettä ja tätä kautta nostaa kehonpainoa, joten ei syytä huoleen. Lisääntynyt paino on lisääntynyttä nestettä. Treenitehoissa en vielä ole huomannut suurtakaan eroa, koska meneillään oleva kausi on aika kevyt, mutta jokapäiväisissä fleksaussessioissa kokovartalopeilin äärellä pullistellessani huomaan olkapään ja hauiksen saaneen jo ihan kohtalaisesti paukuraa! Äläkä yhtään ihmettele siellä, kaikki pullistelee. Peilaa ja hauistaan pullistaa. Nyt tuntuu, että kerääntynyt neste on muuttanut suoraan yläraajoihini. Sehän sopii! Kukapa ei tahtoisi olla toppikunnossa marraskuussa?

Törmäsin jossain netissä maailman ihanimpaan lauseeseen. Lauseeseen, joka sai tiu'ut ja enkelten laulun helisemään korvissani. Se meni jotenkin näin: "Voimanostaja ei tule koskaan olemaan painoindeksin mukaan normaalipainoinen." Oh! Kuulostipa ihanalta! Jotenkin armolliselta. Mutta eihän se tietenkään pidä paikkaansa. Voimanosto on painoluokkalaji, ja esimerkiksi karsintarajoja tarkastellessa on oltava edes jonkinlainen käry oman mätisäkkinsä tämänhetkisestä painosta, jotta tietää millaisia määriä sitä rautaa on nosteltava kisoissa pärjätäkseen. Tällä hetkellä oma yhteistulokseni riittäisi jos kisaisin nykyistä alemmassa painoluokassa, mutta tarkoitukseni on pitää tämä paino ja nostaa enemmän rautaa, toisin sanoen tuloksen pitäisi olla siellä vähän alle kolmensadan kilon tietämillä. Sinne ei ole pitkäkään matka, ja oletan saavuttavani tuon maagisen kolmensatkun rajapyykin tulevan talven aikana.

Miten niitä tavoitteita sitten saavutetaan? Treenaamalla fiksusti. Syömällä paljon, syömällä tarpeeksi, laadukasta ruokaa. Nukkumalla kuin pikkuporsas. Ja sitten taas treenaamalla. (Tai en minä oikeasti tiedä, kun en ole vielä yhtään mitään saavuttanut, mutta näin olettaisin! Näin on isot pojat ja tytöt kertoneet!) Ja taas syömällä. Itse olen tottunut sellaiseen kolmen-neljän tunnin välein syömiseen. Jos väli venähtää yhtään neljää tuntia pidemmäksi, tunnen sen madaltuneina energiatasoina, suomeksi sanottuna kiukkuna. Ei kulje ajatus, tai tulee paha ajatus. Tätä pidemmät välit myös kostautuvat holtittomampana syömisenä illemmalla, tai typerämpinä syömisvalintoina. Hei euron juustot, otan teitä kymmenen! Kun syö säännöllisesti, aineenvaihduntakin pysyy käynnissä eikä kesken päivää tule hirvittäviä väsymysnotkahduksia. Eikä kukaan taida olla niin kettu, että saisi neljän tunnin välein syötyä itsensä ihan ähkyyn. Sekin siis vältetään syömällä säännöllisesti.

Oma paino on tällä hetkellä jokseenkin asia, joka on ihanykshailee. Indeksien, normien ja mittareiden mukaan olen joka tapauksessa ylipainoinen. Pääasia on kuitenkin se oma fiilis, ja tällä hetkellä tunnen itseni aivan rautaisen hyväkuntoiseksi ja vahvaksi. Viihdyn tässä ruumiissa, on kiva tehdä sen kanssa yhteistyötä! Vaaka mittaa painon, mutta se on vain yksikkö muiden yksiköiden joukossa. Mittanauhaa voisi tietysti käyttää, jos huvittaisi, mutta ehkä kaikkein spesifein mittaustulos oman kehon muutoksesta saataisiin käymällä kehonkoostumusmittauksessa. Se tietysti maksaa jonkun verran, ja silläkin hinnalla saa vaikkapa kilon jauhelihaa, kasviksia monta kiloa ja litran piimää. Niiden syömisestä taitaa ihmiselle olla enemmän hyötyä kuin ulottuvuuksiensa kartottamisesta.

Salin pikkujouluissa useampikin ihminen kysyi olenko mahdollisesti laihtunut. Olin vähän että näääää, mulla on vain treenitopin sijaan hyvät rintsikat!

Tyttö sinä olet voimanostaja

Vaatii rohkeutta kertoa unelmansa toiselle ihmiselle. Ihan superpaljon vaatii rohkeutta kertoa unelmansa kaikelle kansalle, mutta päätin olla rohkea ja syödä rokan.

Mulla on valmentaja ja treeniohjelma ja tähtäin ensi vuoden klassisen voimanoston SM-kilpailuissa.

Elämä on ihan liian lyhyt arpomiseen ja jossitteluun. Nyt mennään eikä meinata! Seuraavat kuukaudet tulee olemaan varmasti tyystin toisenlaisia kuin edeltäneet. Tai sitten eivät muutu juuri lainkaan, vain treenaamisen painopiste muuttuu sinne voimanoston suuntaan. Kyykky, penkki ja maastaveto tulee uniin, puheisiin ja tyynyn alle. Nykyisillä tuloksilla olen ihan muutamien kilojen päässä SM-kisarajasta. Ihan päättömällä treenaamisella, ilman sen suurempaa ohjelmointia. Kun voimanostotyyppinen ohjelmointi ja asianmukainen valmennus tulee kuvioihin, tulosta saattaa tulla alta aikayksikön. Jopa ennen kuin ehdin sanoa "penkki!" Tulosta voi myös olla tulematta, kehitys saattaa pysähtyä tähän nykyiseen, mutta kukaan ei pääse sanomaan ettenkö olisi yrittänyt!

Tuntuupa huojentavalta tulla täältä voimanostokaapista ulos, vaikkakin tämän kertominen julkisesti teki kyllä tiukempaa kuin sadan kilon kyykkäys. Olen tämän kertomista mielessäni pyöritellyt ja käännellyt, ja se on ollut osasyy blogihiljaisuuteenkin. Suomalainen kun ei yleensä haaveitaan jaa, tavoitteistaan puhumattakaan!
Nyt jatkossa treenini treenaan normaaliin tapaan kotisalilla CrossFit Lahdessa, mutta luultavasti enemmän oman ohjelmointini tahtiin kuin wodeille osallistuen. Mobilitywodeja ei edelleenkään skippaa, liikkuvuudesta ja lihashuollosta on pidettävä huolta Markun ja Ilkankin!

Ja kuten vastikään kuulin..
"Kyllähän sulla on ihan juuri oikea ruumiinrakenne voimanostoon, kun olet tuollainen naisjässikkä!"

Levon hetki nyt lyö

Mikä on vaikein treenaamiseeni liittyvä asia? Pahin heikkous? Onko se heppoinen keskivartalon hallinta, yleinen heikkopeikkous, huono liikkuvuus? 

Ihan kaikkein vaikeinta on lepo. Levon tarpeen tunnistaminen, lepohetken pyhittäminen, lepopäivien ymppääminen kalenteriin, lepopäivän viettäminen, kaikki lepäämiseen liittyvä. Miten tämä voi olla mahdollista, vanhalla lepolassella, sohvien kruunaamattomalla kuningattarella muka ongelmia köllötyksen kanssa? Salli mun nauraa! Pitkin hampain se on tunnustettava, mutta näin on näreet. Olen harrastanut crossfitia nyt kahdeksan kuukautta ja rehellisesti sanottuna ainoa asia jossa en ole sanottavasti edistynyt on lepo kaikissa muodoissaan. 

Viimeisin esimerkki päättömän typerästä levon laiminlyönnistä on viime viikolta. Olin tehnyt perjantaihin mennessä viisi treeniä, joista yksi oli superraskas maastavetotreeni jonka aikana näin vähän tähtiä. Perus. Oksetti ja silmissä vilkkui. Seuraavana päivänä kuitenkin piti taas jotain tehdä ja sitä seuraavana ja niin edelleen. Koska se on kivaa, koska se on ihaninta maailmassa. Jos on erittäin huonosti palautunut ja väsyttää niin ettei saa nukuttua, mitä tekee ihminen? Kartsalle lähtee, niin kuin me täällä Lahessa sanotaan. Kartsalle, rilluttelemaan, humputtelemaan, karaokeen Kikkaa laulamaan sillä seurauksella, että lauantaina en saanut aamupuuroa suuhun lusikoitua, niin kovasti koko runneltuun ruumiiseen koski. Kun iltapäivällä lähdin vihdoin koiraa ulkoiluttamaan, en saanut käsiä liikuteltua normaalilla tavalla, vaan kävelin portsarityyliin appelsiinit kainaloissa, kädet hieman koukussa. Ihan vaan koska niitä ei saanut suoraksi. Kiroilua. Ähinää. Naaman kurtistelua. Raskas hengitys ja muut kipua kuvaavat eleet.

"Ohhoh, ehheh, aijai" hoki hän seuraavan yön tuskaisena kääntyillessän, mutta koska sunnuntaina jalat tuntui ihan periaatteessa raikkailta, lähti tekemään kyykkytreenin. Maanantaina tämä samainen Tarinoidemme Sankaritar heräsi yskäisenä ja hakattuna. Oli tullut tauti. Ihme juttu, vaikka pitää itsestään noinkin hyvin huolta! Tauti tulee vaikka ruumiinsa signaaleja kuuntelee tarkkaan! Niinpä. Itseeni menin. Ei siinä jälkikäteen glutamiinien ja c-vitamiinien tankkaaminen auta. Pitäisi ennaltaehkäistä tauti kaikkein halvimmalla mahdollisella konstilla: käyttämällä harkintaa. Aivoja, toisin sanoen. Enemmän aivoja, vähemmän lihasta.

Tämän tositarinan voisi lopettaa jollakin "nyt kuuntelen kehoani ja kunnioitan sitä paremmin"-tyyppisellä jeesustelulla, mutta niin sitä vaan tänäänkin itkua tuhersin kun läheiseni kielsivät menemästä treeneihin vielä, koska yskä ei ole kokonaan häipynyt. Vaikeaa oli olla menemättä, ihan kuin tempauksen tekniikkaa ei voisi opetella ensi viikollakin. Tai ensi vuonna. Ihan kuin en olisi elänyt yli kolmeakymmentä vuotta osaamatta kyseistä painonnostoliikettä. Se voi odottaa. Tiedetään. En vaan silti muka meinaa malttaa odottaa tervehtymistä. 

Jos ei ole kyse sairaudesta paranemisesta, vaan ihan tuikitavallisesta lepopäivästä, joita viikkoonsa pitäisi meistä jokaisen sisällyttää, ei levon toki tarvitse tarkoittaa äksänä sohvalla makaamista. Nyt kun luonto on kauneimmillaan, voi lepopäivän hyödyntää menemällä puolukkaan tai sienimetsälle. Voi käydä kaverin kanssa lenkillä ja hölöttää läpi päivän polttavimmat aiheet, joita tällä viikolla ovat olleet jostain syystä mm. Bull Mentulan vatsantoiminta, asuinalueemme sähkökatkos ja maa-artisokan satoaika. Voi myös yrittää ottaa mallia koirasta, joka lepää aina kun on mahdollista. Sitten kun taas on puuhasteluaika, siihen ryhdytään uusin voimin ja levänneenä, ei niin kuin eräät Lepopäivävammaiset.

Onko vaikeaa?

Kisasisko ja Tossuterttu

Tiedäthän nämä kaksi ihmistyyppiä? Toinen on tämä kyynärpäätaktikko, kutsutaan häntä vaikka Kisasiskoksi. Kisasisko vilkuilee koko ajan ettei takaa tuleva pääsisi yllättämään ja jos niin käy, on valmis tekemään mitä tahansa pitääkseen kilpailijat takana. Mitä tahansa. 

Kisasiskoa on jo lapsena kuvailtu määrätietoiseksi, voitontahtoiseksi, ja kilpailuhenkiseksi ihmiseksi jolla on tavoitteet korkealla, tukka takana ja elämä edessä. Kisasisko ottaa lautapelit tosissaan. Laskee pisteitä sulkapallopelissä, jota Kisasiskon pelikaveri Tossuterttu ei tiedä peliksi kutsuttavankaan. Tossuterttu luuli sulkapallon olevan kivaa pallottelua, johon suostui työkaverinsa Kisasiskon houkuttelemana, koska kuulemma Kisis ei myöskään ole koskaan pelannut. Eipä!

Tossuterttu pitää elämän mukanaan tuomista kommervenkeistä ihan sellaisenaan. Terttu ei tarvitse jännitystä elämäänsä, mitä nyt joskus lottoaa, muttei niinkään jännityksen vuoksi vaan ehkä enemmänkin kansantaloudellisista syistä. Tossuterttu pitää huolta niistä jotka kärsii. Ala-asteella hiihtokilpailuissa hän nautti hiihtolenkistä sinänsä, muttei ymmärtänyt miksi sillä asialla pitää kisailla, kun kuitenkin liikuntatunti kestää kaikilla saman verran ja jos on ensimmäisenä maalissa, joutuu värjöttelemään pahimmassa tapauksessa opettajan kanssa kaksin ladun päässä. Tossuterttu taktikoi, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, ja antaa ystävänsä Kisasiskon mennä ohi. Ohitse vilahtaa myös Keskimäärä-Mervi ja Ihansama-Iitu. Latu on tyhjä ja vihdoin Terttu nauttii! Posket punottavat ja räkä valuu pelkästään iloisella tavalla nenästä. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä!

Voit arvata kuinka vaikeaa minun on ollut Tossuterttu-ihmistyypin edustajana yrittää luovia kilpailuhenkisellä laulualalla! Eikä pelkästää kilpailuhenkisellä, vaan ihan uskomattoman kovalla ja raa'alla alalla, jossa paremmuuden mittarina on joku niin käsittämättömän abstrakti asia kuin kaunis ääni. Mikä on kaunis ääni? Miten se mitataan? Miten voi olla olemassa laulukilpailuja, kuka sen määrittää kuka on paras? Pidän tuosta, tuosta en pidä. Hullu maailma!

On ollut huojentavaa kääntää fokus pois sieltä raadollisestakin laulumaailmasta ja suunnata mitattaville alueille crossfitin pariin. Nostanko tuon asian, juoksenko tuon matkan, saanko toistot tehtyä ja jos niin missä ajassa? Vaikken voi sanoa nauttivani siitä, että jälleen elämässä mitataan, jälleen kilpaillaan ja taas pitää vilkuilla taakseen, on tässä hommassa sentään joku järki! Tiedän mitä mitataan. Ei ole tuomaria joka tykkää enemmän vaaleista iltapuvuista kuin tummista, ja täten mitätöi suorituksesi jossain kilpailussa johon olet harjoitellut viimeiset viisi vuotta. Abstrakti muuttui konkreettiseksi.

Tossuterttuna tässä piilee sekä hankaluus että toivonkipinä. Nyt jo huomaan vältteleväni ohjattuja tunteja, joissa tehdään asioita aikaa vastaan. Ahdistaa kun pitää hosua ja tahtoisin tehdä kunnolla ajatuksen kanssa ja puhtaasti. Jos on liikaa ihmisiä, ahdistaa. Tahtoisin mitata asioita, tahtoisin tehdä yhdessä toisten kanssa, mutta pelkään sitä kokonaisvaltaista irrationaalista tunnetta omasta paskuudesta, joka juontaa juurensa laulunopiskeluajoille. Kun koskaan, ei mikään ikinä riittänyt. Aina tuli joku parempi.

Toivonkipinän löydän oudolla tavalla juuri siitä, että aina tulee joku parempi. Niin tuleekin, se on fakta, varsinkin jos osaaminen on jossain siellä alimman olemassaolevan tason alapuolella. Se ei haittaa kun muistaa kisaavansa vain ja ainoastaan itseään vastaan. Ja se, voi pojat, se se vasta kamalin ja parhain kisakaveri onkin! Välillä toki ihan salaa sisäinen Terttuni huomaa ihailevansa jonkun treenikaverin jotain piirrettä, ominaisuutta tai taitoa. Oh miten köykänen askel! Piru, se vetää noin hienosti leukoja! Tuosta noin vaan tuplanaruhyppyjä huitelee! Kisasisko nauttii siitä että voittaa mutta me Terttutyypit, me nautitaan siitä että saadaan ylipäänsä tehdä. Menkää vaan, por favor! Juokse ja vilkuile, minä nautin matkasta!

Bäk. Takas.

En ollut kauaa poissa, olin vain kolme viikkoa! Enkä mä mennyt mihinkään, en vain kirjoittanut kuulumisia. Eikä se johdu siitä etteikö niitä olisi ollut, koska kuulumisia ihmisellä riittää!

Jos harrastaisin luetteloimista, luetteloisin kolmen viimeisimmän viikon kuulumiset pötköön. Allekkain, ehkä ranskalaisin viivoin. Ja miksipä ei! Otetaan käyttöön ranskalainen viiva, tuo ranskalaisen salaatinkastikkeen pikkusisko!

-Jouduin puolukametsällä hirvikärpästen joukkohyökkäyksen uhriksi, sain allergisen reaktion, iho tulehtui ja jouduin syömään antibioottikuurin.

- Peukalo on vieläkin niin kipeä etten saa tehtyä kaikkea mitä treeneissä pitäisi. Ja ennen kaikkea mitä haluaisin.

- Se ruskea pikkukoira joka löytyy usein sohvastani on kaivanut vuoden ensimmäiset tryffelit. Siitä tulee iloiseksi, sekä minä joka saan käsiini tuon mielettömän herkun että koira joka saa kaivuupalkkioksi jonkun kuolleen hajuisen tonnikalanaudanmahaherkkukakkareen.

-Muita sieniä en ole pahemmin löytänyt lukuisilla metsäretkilläni. Hiukan mustatorvisientä, muutama kuiva kantarelli ja yksi tatti, siinäpä kaikki. Odotan suppilovahverokautta.

-Löysin Lidlistä uuden treenitopin sekä toisesta kaupasta trikoot. Kelpaa.

-Olen harjoitellut aivan hulluna laulamista, pitkästä aikaa. Koira laulaa mukana, se välillä rasittaa.

-Lyötiin treenikamujen kanssa hynttyyt yhteen, nautittiin Bodari-drinkkejä (kirkas viina, kivennäisvesi, ei jäitä) ja puhuttiin crossfitista. Yökerhossakin käytiin.

-Huomasin liikkuvuuteni parantuneen merkittävästi sitten helmikuun. Tämä ei liity millään tavalla edellisen kohdan yökerho-osuuteen, vaan huomioni on lähinnä treeneihin liittyvä.

-Asetin itselleni säännön, jonka mukaan saan syödä vain kerran päivässä leipää. Muuten söisin sitä koko ajan. Nytkin.

-Ystävän koira oksensi autoni takapenkille kahdet puolukkayrjöt.

-Junassa haluaa välillä matkustaa ja sitten muistaa miksi se on niin kamalaa. Ihmiset.

Painorauha

On töräytelty suoraan. On vihjailtu, kierrelty ja kaarreltu. Puhuttu omasta mukaylipainosta, jotta avautuisin omastani. Puristeltu omia olemattomia makkaroita seurassani, että jotenkin ymmärtäisin hävetä fläsää olemustani. Eräs sukulainen kirjoitti seinälleni Facebookissa että "toivoisin että ymmärtäisit laihduttaa 15-20 kiloa. Ihan omaksi parhaaksesihan minä." Eilisissä juhlissa parhaimpiini laittautuneena, kauniimpana kuin aikoihin sain kuulla olevani mukavasti pyöreä. Tokihan sitä ihminen on  mieluummin mukavasti pyöreä kuin epämukavasti!

Ei minua loukkaa niinkään ihmisten kommentit. Lähinnä ihmetyttää kuinka kukaan voi olla niin älytön, että toisen ihmisen ulkonäköä tuohon tapaan kommentoi.  Kuka tässä maailmassa on niin virheetön, että voi arvostella toista? Kenellä siihen on varaa? Pöyristyttävää, että joku kuvittelee olevansa oikeutettu sanomaan toiselle, vertaiselleen ihmiselle moisia asioita! Vain minä, minä itse saan halutessani kutsua itseäni fläsäpetteriksi, mutta kukaan muu ei. Vain minä saan huomauttaa itselleni omasta painostani tarvittaessa, ei yksikään toinen ihminen.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen olla laihduttamatta. En näe yhtäkään syytä, miksi minun pitäisi olla kevyempi. Tai kyllä on yksi! Kehonpainoliikkeet kuten leuanveto ja käsilläseisontapunnerrukset saattaisivat luonnistua letkeämmin, jos nosteltavaa painoa olisi vähemmän. Tosin senkin voi korvata raa'alla voimalla, joten se siitä. Jos painoni tästä jossain elämän vaiheessa tippuu, en sure kovasti, mutta mitään laihduttamisia en suunnittele. Tämä siis tiedoksi myös painostani vihjanneelle naapurinrouvalle, sukulaismiehelle, tädille, känniselle miehelle baarissa sekä ihan kaikille muillekin.

Sen lisäksi, että nahkojeni alla on rasvaa, on siellä myös lihasta. Tunnen olevani vahvempi kuin koskaan aiemmin, jopa vahvempi kuin aktiivisimpina punttiaikoinani. Enhän silloin koskaan todella laittanut kehoani koetukselle, en testannut mihin kaikkeen se pystyy, en koskaan painanut menemään verenmaku suussa. Sen aikaisista valokuvista näkee, että olen ollut hoikka mutta en järin lihaksikas. Eipä olisi tullut mieleenkään nostella todella raskaita painoja, eihän sellainen sovi hyvänen aika laulajalle, siitähän menee ääni, ai kauheeta.

Vaikken koekaan tarpeelliseksi selitellä sen ihmeemmin, kerron vain että oma painoni on noussut vuosien mittaan lähinnä sairastelujen takia. Eräskin lääke nosti painoa lyhyessä ajassa kahdeksan kiloa, sen lisäksi että maksoi satoja euroja ja sai nukahtamaan auton rattiin moottoritiellä. Toki joskus on tullut syötyä suruun, mutta ei mitenkään ongelmaksi asti. Olisin kuitenkin ammattilaissairastajavuosinani ihan heittämällä vaihtanut ruumiini paksuun mutta kivuttomaan ja toimivaan jos olisi sellainen vaihtoehto tarjottu! Mikään, ei mikään ole tärkeämpää kuin terveys. Sen tietää vain jos se on joskus ihan urakalla horjunut.

Niin että älä ala. Älä mulle rupee. Mun henkilökohtainen ennätys töröpääkommentaattorin nostossa on tuhat kiloa. Että ei huono. Ei huono ollenkaan!

Peukaloisen retket

Jos on elänyt vuosikausia kroonisen kivun kanssa ja joutunut useita kertoja kirurgin puukonkin alle, luulisi että pinnaa riittäisi niinkin mitättömän pikkuvaivan sietämiseen kuin peukkukipu. Pipi peukussa. Mutta ei kyllä, ei meinaa kestää hermo!

Kipu alkoi muutama viikko sitten kun tein raskaita rinnallevetoja. Eikun. Kipu alkoi muutama viikko sitten kun muutin Savonlinnasta kotiin. Eipä. Enkä ole liftannutkaan erityisen usein viime aikoina! Osaisinpa sanoa mitä tälle pahan onnen peukulle on käynyt! Jos olisi yksi ainoa hetki joka sen on särkenyt. Mutta mitäs sitten vaikka osaisinkin. Mitä sille voisi tehdä sittenkään. Kipu tuntuu koukistaessa ja puristaessa, eli käytännössä aina tarttuessa johonkin painavaan. Käytännössä kaikki tangolla tehtävät liikkeet (enkä nyt tarkoita hidas, hidas, nopee, nopee-askelsarjaa tangomusiikin tahdissa) käy peukun päälle. Koskkoo.

Reilun viikon verran olen varonut tekemästä kaikkia peukaloa rasittavia liikkeitä. Kävin eilen lääkärillä joka ultrasi sen, eikä siinä ainakaan näkynyt mitään erityistä. Lääkäri veikkasi jänteen olevan ärtynyt, mutta passitti vielä röntgeniin varmuuden vuoksi. Oli muuten erityisen hyvännäköinen ja miellyttävä lääkäriyksilö, täytyy tunnustaa! Syön nyt ensi hätään kuurin tulehduskipulääkettä ja hölvään siihen autokauppiaan partaveden hajuista Voltarenia. Ja ennen kaikkea yritän pitää hermot kasassa moisen pikkuasian takia. Se on luultavasti ärtynyt, koska olen tehnyt viime aikoina paljon tuota nostelua. Painavien asioiden nostelua, lempipuuhaani.

Se tässä vaan aavistuksen tympii kun päässä soi jo toista viikkoa Peukaloisten retkien tunnusmelodia. Josta tulee mieleen kanadanhanhet, jotka ovat vallanneet Vääksyn hienon uimarannan eikä sinne voi tehdä kesäretkeä, koska jos ei voi uida on turha mennä hienolle uimarannalle kikkareita väistelemään. Ja kanadanhanhista taas Kake Randelinin biisi jossa "Granadan taivas pudota saa, ooo, se pudota saa!"

Mutta on tuhat asiaa, joita voin tehdä vaikka pikkupikkupeukaloiseen sattuu! Asioita joita olen tänään tehnyt yhdeksällä kivuttomalla sormella ja yhdellä kipeällä: siivous, pyykinpesu, kaalilaatikon valmistaminen, tunnin lenkki koirakavereiden kanssa, nalkutus, uuden aarian haltuunottoyritys, kasvihuoneen kastelu, kuolleiden kukkien nyppiminen, treeneissä varovaisesti maastavetoa, rinnallevetoa ja työntöä (uusi ennätys, 60 kg!), juoksulenkki kestoltaan noin 20 minuuttia.


Joten peukku ylös!

Äläkä yhtään ihmettele siellä tuota vänkyryyttä, tuommoset ne on aina ollu!

Muistotreeni

Ratsastus on hieno harrastus.
Ratsastus on aivan jumalattoman vaarallinen harrastus. Jokainen hevosten kanssa puuhannut tietää, kuinka arvaamattomasti kiltti ja tuttukin hevonen saattaa käyttäytyä. Ratsastuspiireissä on jopa sanonta, että pitää tippua ainakin sata kertaa hevosen selästä, ennen kuin voi sanoa osaavansa ratsastaa. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin, mutta nyt tuntuu tarpeelliselta kertailla.

Jouduin ratsastusonnettomuuteen joulukuussa 2013. Se ei toki ollut ainoa lajissaan, olihan noita tipahteluja ollut aiemminkin. Joskus vuosia sitten vietin kolme viikkoa hiljaiseloa niskat liikkumatta, kun ratsastamani hevonen pelästyi ja peruutti ojaan minun jäädessä hevosen alle. Ja niin edelleen, nämä on ehkä vähän niitä synnytystarinoihin verrattavia "äläpähän mittään ku miulle kävi paljon pahemmin!"-stooreja. Tähän viimeisimpään tippumiseen johtavat syyt jäivät lopulta vähän hämärän peittoon, koska viimeisin havainto minusta ja hevosesta oli tallin läheiseltä pellolta, jonne olin suunnannut käpsyttelemään. Tarkoitus oli siis ihan vaan mennä käyntiä, ehkä ravata hiukan. Tallille kuitenkin palasi laukkaava hevonen ilman ratsastajaa, jolloin tallin väki lähti kiireesti minua etsimään. Siellä se möykky oli maannut pellolla liikkumatta, kypärä likaisena. Minämöykky.

Kaikenlaisia yksityiskohtia olin muistanut vielä samana päivänä, ja olin kertonutkin niitä läheisille. Olin kertonut toivoneeni että jalka ei jäisi kiinni jalustimeen, ettei hevonen raahaisi minua perässään. Seuraavana päivänä kaikki edeltävältä kuukaudelta oli pyyhkiytynyt pois. Ei mitään muistikuvaa koko tapahtumasta. Mitään pahoja fyysisiä vammoja en saanut, mustelmia siellä täällä, mutta sain rytäkässä lievän aivovamman. Sen seurauksena unohdin kaiken vastikään opettelemastani Kullervo-oopperasta, joka sentään oli hankalaa opeteltavaa ja harmitti siksikin ihan valtavasti. Kun uudelleen tartuin partituuriin, en muistanut ikinä kuulleeni koko teosta. Että kismitti! Änkytin jonkun aikaa, varsinkin hermostuessani ja väsyneenä. Ja väsymys, sitähän riitti!

Muisti ei palannut, edes pätkittäin. Siinä mielessä aivo-otus on ihmeellinen, että tarpeeksi traumaattiset asiat se pyyhkii pois. Ehkä en haluaisikaan muistaa. Toipuminen kesti kauan, mutta toivuin.

Kun eilen kuulin ratsastuonnettomuudessa kuolleesta tytöstä, vanhat traumat nosti päätään. Toinen onnettomuuteen joutuneista tytöistä on tuttu lapsi, hän joka selviytyi. Kaiken tämän kuultuani menin oudon sekavalla mielellä treenaamaan eilen. Piti saada ennätykset aikaan maastavedossa, takakyykyssä sekä pystypunnerruksessa. Ei ollut vahva olo, oli ymmyrkäinen. Oli olo, että miksi toiset täällä saa jatkaa voimailua ja toiset kuolee pois. Jostain sitä voimaa ihminen kuitenkin ammentaa. Ehkä siinä vähän ajattelin, että minä jäin tänne, minulla on voimaa. Nostaisin vaikka sen hevosen jos se jotain auttaisi. Nostaisin ja talliin kantaisin, ettei sen tarvitsisi päättömänä paeta. Ettei yhdenkään perheen tarvitsisi sellaisen surun kanssa elää, mikä heitä nyt väistämättä kohtaa.

Takakyykkytulos parani kymmenellä kilolla entisestä yhdeksästäkymmenestä sataan. Sata kuulostaa omaan korvaan jo aika fancylta. Pystypunnerrus parani viidellä kilolla 42,5 -> 47,5 kg. Maastavedon jätin tekemättä kipeän selän ja peukalon vuoksi. Selän vihottelusta en ota selvää, mutta peukalo on ollut kolmisen viikkoa niin kipeä, etten saa sitä kunnolla koukistettua. Joku siinä mättää. Maastavedon sijaan kävin juoksemassa pahan olon pois, tein spurtteja kunnes tuli vähän paha olo. No hyvä on, aika paha.

Joku ajatuksen tapainen siinä spurtatessa kävi mielessäkin, joku sen kaltainen että on se hyvä että minun paha oloni tällä hetkellä johtuu vain fyysisestä suorituksesta. Että kun tämän lopetan, voin taas paremmin. On suruja ja kipuja joita ei voi juosta pakoon. Kiitin ruumistani siitä, että se on selviytynyt. Tunsin että voisin juosta vaikka maailman ääriin ja nostaa maailman kaikki hevoset ilmaan, jos se lapsensa menettänyttä perhettä ja ystävänsä menettänyttä tyttöä auttaisi. Ei ole reilua elämä. Ei ole, mutta tälle kolhuja saaneelle ruumiille kiitos. Hyvin olet selviytynyt.

Viikkokatsaus, kevytversio

Suoritin matonpesun käyttäen sekä perinteisiä että kokeellisia menetelmiä. Perinteisyyttä edustaa mäntysuopa. Painepesuri häilyy perinnetavan ja kokeellisuuden rajalla, autotallin edustalle levitetty pressupohjainen pesupaikka ehkä enemmänkin uutta innovatsioonia. Tähän ryhdyin ei niinkään kodin puhtaus silmäkulmassa häämöttäen vaan lähinnä raivostus naapurin löytämää moottorisahaa kohtaan. Kolmatta päivää. Ärrärrärrr. Säestin kiroten. Kiroten niin maan ------sti. Vaikka se on oikeasti kivaa puuhaa! Ja matonpesustahan seuraa suursiivous. Niin että jokainen lattialista tulee pyyhittyä. Ja sohvan irrotettavat osat pestyä. Ja niin edelleen.

Koiraystävä täytti vuosia, nakkikakkuun ilmestyi kahdeksan kynttilää! Hotkis ja röyh, se se on karvaisen ystävän kiitos. Ja riippukeinussa piti syntymäpäivän kunniaksi köllöttää. Yhdessä lojuttiin. Mikäpä siinä ollessa, uusin Mari Jungstedtin dekkari käpälässä ja vesipullo toisessa. Vieressä väsymätön vahtikoira.

Marjat kyspyy ja ne pitää kerätä.

Mikään ei ole niin kekseliäs kuin marjanpoimija, jolta meinaa loppua kädet kesken:

Kurkkuja tulee tänä vuonna paljon. Tein tismalleen saman säilönnällisen operaation niille kuin viime vuonna, mutta nyt jo voi arvata että ihan erimakuisia niistä tulee. Ei osu salama samaan puuhun kahta kertaa!

Ja jos löytää lähes kilon mustiatorvisieniä sekä kantarelleja, tulee riemumielelle!
Kausi on avattu, lempikausi, sienikausi!

Niinkuin viikkokatsaus kertoo, kotona on vietetty paljon aikaa. Metsässä myös. Kotona on ihana olla jos on koko kesän ollut sieltä pois. Treenikausikin on avattu niinkuin viime postauksessa kerroin, mutta siitä kerron ensi kerralla lisää. Vaikkei rakas harrastukseni saanutkaan tällä kertaa enempää palstatilaa, mainittakoon että viisi kertaa tälläkin viikolla on harrasteen parissa aikaa vietetty. Ettei kukaan siellä nyt luule, että tämä on vain joku Marjanpoimijan blogi. Sienikoiramatonpesijän blogi. Koiranrapsuttajan päiväkirja. Kyllä kuule nosteltu on! Kerran meinasin hengästyäkin! Ja olen melkein varma, että se oli hikeä mikä eilen iholtani tippui, mutta en ole varma enkä kehtaa keltään kysyä. Tai sitten olin vain juonut huolimattomasti vesipullosta, voi se olla niinkin. Siitä kuitenkin lisää ensi kerralla!

Tuhansien iloisten klikkausten blog'

Tulin ylpeänä kertomaan, että kertomuksiani elävästä elämästä on klikattu tuhansia kertoja! Se on paljon näin vähän aikaa olemassa olleelle blogille. Kiitos siitä! Virolaiset ystäväni kertoivat myös suomentavansa tätä niille virolaiskavereille jotka eivät niin hyvin suomea osaa. Kyllä lämmittää mieltä moinen! Oikein koppasee syvänalasta! Vaikka täällä minä vaan omiani lätisen enkä aina ole ollenkaan varma onko siellä ruudun toisella puolella ketään. Kai siellä siis on!

Lupasin myös lähettää erityisterveiset Savonlinnan oopperajuhlakuoron miehille. Siispä: erityisterveiset Savonlinnan oopperajuhlakuoron miehille Voimaserkulta!

Miehistä päästäänkin tärkeämpään asiaan nimittäin naisiin. Sain kollegoiltani oopperajuhlakuoron sopraanoilta kiitokseksi äänenvalvojan pestistäni lahjakortin urheiluliikkeeseen. Vihdoin pystyin satsaamaan painonnostokenkiin! Kerrassaan loistavaa, kiitos vielä teille! Mulla on siis ensimmäinen sponssituote käsiss.. jaloissani, tuntuu tärkeältä!

Tänään palasin Omalle Salille. Kylläpä tuntui onnekkaalta saada palata tuttujen tuoksujen (KYLLÄ, kumimaton tuoksu huumaa tajunnan!), äänimaailmoiden ja ennen kaikkea tuttujen ja tärkeiksi muodostuneiden ihmisten pariin. Blogin nimen tosin meinasin tämänpäiväisen perusteella vaihtaa Heikkopeikoksi, koska nnnnnnnnggghhh... ärrrrhhhhh.. prrrrrkkklll.... onsenytgrhhhh... mutta päätin antaa itselleni armoa. Mulla on pitkä tie edessä, vasta vähän aikaa olen treenannut ja kesän himmaileva treenityyli on ensimmäinen pidempi jakso jolloin en ole treenannut viidestä kuuteen kertaa viikossa. Se suattap tehä ihan hyvvää!

Mutta rehvastelevaan tyyliini toistan itseäni: tuhansia klikkauksia. Tuhansia! Tätä menoa saan jatkuvasti kuunnella sponsorirekkojen peruutusääntä pihallani! Piip-piip-piip! Niiden jatkuva letka pitkin kotikatua saa naapuruston kateellisen raivon partaalle, eikä yritykset lepytellä heitä proteiinijauhein onnistu, ja sponsorirekat vaihtuvatkin yllättäen mätiin tomaatteihin ja koirankakkaan postilaatikossa. Mutta myöhemmin naapuruston illanistujaisissa he muistelevat että se letka, se oli pitkä!

Enkkajenkka

Piti tehdä kevyt treeni. Sillä tavalla kevyt, ettei ihan joka lihakseen sattuisi montaa päivää putkeen, kun on tässä tätä oopperan tekemistä tiedossa päivittäin,  ja Olavinlinna on tervejalkaiselle vetreällekin vähän vaikea paikka kulkea. Että mennääs tekemään pieni maastavetotreeni, ihan pikkiriikkisen, hipsis höpsis.

Ihminen on siitä hassu otus että sehän intoutuu nähdessään paljon painavia asioita, joita voisi nostella. Oooh, tuolla nurkassa 20 kilon kumiköntit aivan yksinään murjottavat, tulkaa tänne niin täti nostelee! Laitetaas niitä oikein monta viekukkain ja aletaan murjomaan!

Nostin 120 kiloa. Minusta se on mukava määrä. Se on paljon! Se on enemmän kuin mitä olen koskaan nostanut omin pikku kätösin. Ja jalkasin. Ja jumaleissön että on takareidet juntturassa tänään. Ja pärsse. Ja selkä ja kädet. Puristusvoimaa ei ole ollenkaan. Hädin tuskin jaksan tietokonetta näpsytellä. Eikä takuulla ole pelkän treenin ansiota vaan sen jälkeisten tuntien! Ensin laulettiin yksi ooppera ja sen jälkeen lähdettiin vähän tanssimaan. Ja kun sanon tanssimaan, tarkoitan outoa ketkumista juoma kädessä ja kaverin korvaan huutamista bändin metelin yli. Ja sitä rataa sitten ilman sen kummempia syömisiä pikkutunneille saakka. Se siitä palautumisprosessista! Ensi kerralla paremmin!

Mutta ennätys! Se on mun ennätys!

Koiran käyttö sisustuselementtinä

Oletko sitä mieltä, että omaa lemmikkieläintä saa käyttää sisustuksellisena jujuna, ikään kuin pisteenä iin päällä? Kirsikkana kakun päällä? Somisteena sohvan päällä? Siellä täällä?

Minä olen. Koiran käyttäminen valokuvaustilanteissa ei häiritse koiran ominaisinta päivärytmiä tai vahingoita häntä muullakaan tavalla.

Koiran voit asetella mieleiseesi paikkaan. Muista kuitenkin, että koiran pitkäksi venähtäneet kynnet voivat aiheuttaa tarttumistilanteita mummosi omin ryhmykätösin aikoinaan virkkaamaan päiväpeittoon.

Koira saattaa, pienestä koostaan huolimatta, asettua kiusallisesti kulkuväylällesi. Katsothan aina mihin astut!
Pienestä koirasta lähtee hännälle astuttaessa pienempi ääni kuin suuresta. Tämä kannattaa ottaa huomioon astellessa. Hiippaileva koira on myös hyvin tyypillinen koiralaji. Hiippaileva koira saattaa yllättää koska tahansa, joten silmät on pidettävä selässäkin! Jos hiippaileva koira yllättää ja Sinulta pääsee kauhistunut älähdys, saattaa koira yhtyä huutoosi hädissään. Siinä on vaaramomenttia kerrakseen! On huutoa, haukuntaa, pelästynyttä kiekumista ja niin edelleen. Nämä ovat ehkä niitä vaarallisimpia tilanteita! Ehdotonta tarkkuutta siis tässä!

Vaaraton mutta jokseenkin harmillinen tilanne saattaa syntyä silloin, kun koira väsähtää kesken kuvaustilanteen. Ei jaksa pidellä päätään terhakkaasti pystyssä, silmä luppasee, haukotuttaa, edes makupalalla houkuttelu ei saa koiraa näyttämään virkeältä.. oirekirjo on moninainen.

Tilanteen voi kääntää positiiviseksi muuttamalla omaa ajattelumalliaan! Onhan pötköttävä koira kuitenkin usein kovin söpö ja täten valokuvauksellinen!

Pötköttävä koira ei myöskään tee tihutöitä! Tihutöiksi ei lasketa automaatiolla tapahtuvaa karvausta. Tällä ei luonnollisesti tarkoiteta jääkiekkotermiä, vaan huonekalujen ja lattian päällystämistä ruskeilla, valkoisilla sekä mustilla karvoilla. Karvaus on kuitenkin luonnollinen osaa koirana olemista, joten se on ihmisen hyväksyttävä, jos meinaa elää koiran kanssa sekä jatkossakin k.o eläintä sisustuselementtinään käyttää.

Talviaikaan takan edustalla lampaantaljalla luitaan lämmittelevä koira on erityisen sisustuksellinen. Harmoniaa saattaa tosin hiukan häiritä koiran jatkuva ravaaminen liian kuuman takan edustan ja huoneen kauimmaisen ja täten viileimmän nurkan välillä.

Kuvan eläintä, kutsutaan häntä nyt vaikka Einariksi, ei ole vahingoitettu kuvausten aikana. Koira sai palkinnoksi kuivattua turskaa. Vaikutti tyytyväiseltä.

Onnen kesä, voiman kesä

Neljäs viikko Savonlinnassa ja olen vieläkin yhtä hyväntuulinen kuin alkukaudesta! Hyväntuulinen sekä levännyt! Hyväntuulinen sekä onnellinen! Jos olisin tämän tiennyt, en ehkä olisi stressannut ihan niin paljon tänän vuonna tänne saapumista. Otti meinaan koville. Olin ihan varma että tässä nämä nyt oli, oopperakesät, yhtään kertaa en enää lähde kesäksi sinne kun se tuottaa näköjään niin paljon harmia ja ahdistusta. Mistä siis tämä kaikki?

Asuin viisi kesää täällä Savonlinnassa samassa asunnossa. Kaksio parvekkeella ja saunalla, oikein kiva, huippu sijainti. Ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi sitten helvetillinen rymsteeraaminen asunnon ympäristössä. Rakennettiin Savonlinnan kaupungin ohittava rinnakkaisväylä, sinänsä hieno juttu liikenteellisesti. Purettiin vanha rautateiden makasiinirakennus ja rakennettiin, noin parin kesän aikana uusi pääkirjasto. Kun uusi lastentarha oli valmistunut naapuriin, tuli viimeistään aika muuttaa pois. Vuoropäiväkoti. Trafiikkia yötä päivää. Lasten (kovaääniset, niin kovaääniset mutta iloiset, mutta sanoinko jo että jumalattoman kovaääniset) huudot kuuluivat pahimmillaan silloin kun yritti nukkua kaksiosaisen työpäivän vaatimia välttämättömiä päiväunia. Kuumassa asunnossa, johon porotti koko päivän aurinko. Viereinen postitalokin päätettiin sittemmin poistaa räjäyttämällä, jotka aloitettiin hyvissä ajoin aamuseitsemän pintaan. Joskus muuten haluan olla se päällikkö, joka määrää kovaäänisten töiden aloitusajat! Lähtis meinaan ja aikaisin lähtiskin!!!!

Ehkä kuitenkin se viimeinen silaus muuttopäätökselle oli eräänä sateisena maanantaiaamuna puolitangossa roikkunut lippu talon pihalla. Eräs talon asukkaista toivotti "vuan kovasti onnea, tästä on ykstoista ihmistä männynnä tämän vuojen aikana, kovasti vuan onnea teikäläiselle!"

Uusi asunto löytyi helposti ja ajoissa. Haluan olla hyvissä ajoin liikenteessä näiden tällaisten isojen asioiden kanssa, koska sillä tavalla jää sitten mukavammin aikaa stressaamiselle. Stressaamisen aloitin (luonnollisesti vuokrasopimuksen kirjoittamisen jälkeen) asioista "liesituulettimettomuus sekä uunittomuus", "ruuanlaiton hankaluudet uudessa asunnossa" sekä "suurten maisemaikkunoiden aiheuttama lämpösäteily mahdollisesti kuumalla kelillä." Niin, minusta tuollaisista asioista kannattaa menettää yöunensa hyvissä ajoin, että pääsee sitten sanomaan että MÄHÄNSANOINSAATANA sekä TÄÄONNIINTÄTÄ.

Kaikki on ihanaa asunnossani. Maisema on kaunis, alati vaihtuva. Nukun moottoroidussa Hästens-parivuoteessani kuin porsas, ellen sitten nostele sen päätyjä huvikseni ylös ja alas, koska siinä piilee hauskuutusmomentti. Voin hyvin, kotiin on mukava tulla työpäivän jälkeen. Seinänaapurinani asuu rakas ihana ystävä, jonka oveen voi kopsauttaa ja pyytää aamu-uinnille. Tai mennä hänen kanssaan yöuinnille, jos kotiin hipsitään samaan aikaan pikkutunteina. Tai lämmitellä kohmeisen työrupeaman jälkeen taloyhtiön infrapunasaunassa.  Talon hiljaisuus ja rauhallinen sijainti tuntuu sellaiselta luksukselta mistä ei ole edes voinut haaveilla! Kaikki on hyvin, niin hyvin.

Huomaan kyllä muutenkin eron viime vuosiin, se on selvä. Terveellise(mmä)t elämäntavat, oikeanlainen ruoka- ja unirytmi urheilemisesta puhumattakaan on kyllä tätä kesää eniten leimaavia piirteitä. Jos ennen suunnitteli viikkonsa vähän sen mukaan, koska pääsee rilluttelemaan, nyt suunnitelmat koskee treenaamista ja sen ajoittamista niin, että hyöty on maksimaalinen ja haitta työnäkökulmasta minimoituu. Esimerkiksi jalkoja ei voi treenata tukkoon ennen Boriksen näytöstä, koska se sisältää jumalattoman määrän seisomista liikkumatta. Huonoilla kengillä, kivirappusilla. Ja niin edelleen. Laulukunnon pitää olla erinomainen joka päivä. Enkä voi kieltää ettenkö olisi laiminlyönyt laulukunnon ylläpitoa viime kuukausina, se on selvä. Ääni toimii kuitenkin hyvin ja vakaasti, kiitos vuosikausien opiskelun ja treenaamisen. Ei mikään asia tule treenaamatta! Ei edes se räjäytystyömaan johtajan pesti, sitäkin pitää treenata! Yy, kaa ja yy kaa koo nee PUM.

PUM kuului myös Voimaserkun päästä tiistaina aamutreeneissä. Rinnallevetoa en ollut tehnyt kesäkuun jälkeen, mutta nyt piti kipeytyneen selän takia varovasti, ihan pikkiriikkisen kokeilla. Viimeksi pyllähtelin nostaessa 55 kg, eikä noussut, pelkästään pyllähdytytti. Nyt nousi 57,5 niin että PUM vaan! Saman kaman sain myös ylös työnnettyä, joten sekin osuus parani 2,5 kilolla. Varmaan Bull Mentula sanoisi että "ei voi muuta sanoa ku hattua nostaa." Mun sisäinen hatunnostaja ainakin nosti hattua.

Balanssi on löytynyt, kaiken suhteen. Hyvinvointi saattaa hetkellisesti rakoilla, sanotaan nyt vaikka ensi-iltajuhlissa nautittujen viinilasillisten takia. Se menee kuitenkin ohi, pysyvät päätökset on vaan niin paljon tärkeämpiä, eikä ne heilu silloinkaan kun oma meno on epävakaata, koska jalassa on liian korkeat korot. Mun päätös on voida hyvin ja tehdä kaikki tarvittava sen eteen. Olla vahva, kaikin tavoin.

Ylläolevan kuvan parvekkeen kukkaloistoa olen ihaillut jo ainakin kymmenenä kesänä. Kutsun asunnon ihmistä Petuniaihmiseksi. Tai vaihtoehtoisesti Amppeli-ihmiseksi, koska on käynyt niin että jonain vuonna hänen parvekkeensa yliampuvat kukkaistutukset ovatkin yllätyksellisesti olleet jotain aivan muuta kuin petunioita! Olenpa joskus nähnyt siellä roikkuvan karjalanneidonkin, mutta se oli outo vuosi, ihmeellinen kokeilu,  jota nyt on turha enää muistella kun on palattu takaisin petuniaistutusten pariin. Tuttuun ja turvalliseen. Sitä ihminen joskus haksahtaa milloin mihinkin, eikä niitä kannata muistella pitkään, moisia hullutuksia.

Onneksi saa ihminen tässä maailmassa ihan itse istutuksensa valita. Minä olen elämässäni valinnut milloin mitäkin, mutta tärkeintä on että kastelee, lannoittaa, nyppii, vaalii ja juttelee ja vähän katsoo perään että mitä se vaatii milloinkin. Oli se hyötykasvi, kaveri, läheinen, ystävä, naapuri tahi petunia.

Suloinen Savonmaa

Vaikka päivät täällä Savonlinnassa vierähtelevätkin lähinnä oopperallisissa toimenpiteissä, saan nauttia myös jonkun verran vapaa-ajasta tänä vuonna. Sitä olen viettänyt joko treenaten niin rankasti, että hampaista ja silmämunista tippuu hikeä, tai ystävien seurassa niin, että silmämunista tippuu nauramisesta johtuvia kyyneleitä. Molemmat tuottaa riemun ihmissydämeen!

Perjaintaina kuorolla oli musiikkiharjoitus linnan sijasta sisätiloissa (ooooh, sisätilat, nuo tasaisten lattioiden tuulensuojaisat paikat!) jonka tauolla löysin tieni koulun punttisalille. Tällaisen niin kutsutun välipuntin voi hyvin suorittaa varttitunnissa leopardihaalarissa ja sandaaleissa, aurinkolasit otsalla. Välipuntti kun on vain rautojen nostelua huvimielessä, kevyesti, ilman tositarkoitusta. Koulun pihalta löysin myös tuollaisen neliön mallisen kahvakuulan, tai kai niitä kutsutaan kahvaneliöiksi kavereiden kesken. Oli tarpeeksi painava!

Lauantaina käytiin kaveriporukalla risteilemässä laivalla Savonlinnan ympäri. Risteilyllä pitää käydä. Risteily on pakollinen vähintään kerran kesässä. Risteily on kiva asia. Ristiin rastiin siinä mennään pitkin järveä.

Linnasta pitää ilmeisesti aina vähän yrittää itse ottaa kuvaa, vaikka mitä luultavimmin kaikki hienot kuvat tästä miljardi vuotta paikallaan seisoneesta kivimörkäleestä on jo otettu. Se aamu- että ilta-auringossa. Edestä ja takaa. Mutta kuva, kuva on otettava! Liikkuvasta laivasta, kaverin pään heiluessa edessä.

Ja voiko olla siistimpää, kysyn vaan voiko, kuin saada viettää aikaa kaiffareiden, kamutzkien, ystisten, bestisten kanssa kalliolla risteilemisasioiden jälkeen kun on kaunis lauantai-ilta? Kaunis savolainen ilta? Voiko?

Ja koska tiistai on kuulemma sellainen päivä, jolloin Savonlinnan lähikunnassa Enonkoskella ei välttämättä olisi niitä sen paholaismaisia ruuhkia, uskaltauduimme H-ystävän kanssa matkaan. Ja totta vieköön! Kaksi sauvakävelijää, yksi pyöräilevä mies, yksi venäläinen auto sekä kirkkoon Enonkosken matkailuesitteiden viereen ilmeisesti kesätyötään suorittamaan laitettu teinityttö mopokypärä sylissään. Siinä sitä riitti, kuhinata kerrakseen!

Suunnilleen siinä itse Enonkoski. Koskettavaa, koski kohisee kovaa. Kova on kosken kuohunta! Kuohuvaa käyntiä kohti keskiviikkoa! Sen jälkeen tulee torstai, joka tunnetaan perjantaita edeltävänä päivänä. Ja kunhan mielensä malttaa, lauantai tulee aivan tuota pikaa ja silloin juhlitaan Boris Godunovin ensi-iltaa ja julkaistaan kuvia Voimaserkusta rooliasussa! Ihanko vähän mieltäkuohuttavaa sellainen!

Joskus mä teen ja toisinaan taas en

Välillä ihmisen tekee mieli

- mennä johonkin korkealla sijaitsevaan paikkaan pelkästään sylkäisemään alas. Lahtelaisuuteni vuoksi olen räkimisessä aika hyvä.

- työntää raaja liikkuvasta autosta ulos, koska liikkuva ilma tuntuu sormenpäissä vähän perunajauholta.

- jättää palautusjuoma juomatta ja juoda olut sen asemesta. Nelosolut, oikein tumma ja vahva. Vähän ähkäistä että aiettä.

- huutaa naapurin lapsille, jotka mökyävät juhannuspäivän aamuna niin ettei saa enää unta. Huutaisin vaikka että "olkaa nyt jo _______ hiljaa, _______:n penikat!" Ääni vähän särkyisi lopussa.

- avata silmät sukeltaessa, vaikkei sellaisessa toiminnassa ole mitään järkeä jos käyttää piilolinssejä.

- ostaa niin monta euron juustohampurilaista Mäkistä että tulisi vähän yrjö, ja ennen syömistä heittelisi niitä vähän ilmaan, koska niiden kääreet on hauskan tuntuisia kädessä, vaikkei ruoalla saakaan leikkiä. Edes roskaruoalla.

- laulaa italiankieliseen ooppera-aariaan vääriä sanoja esitystilanteessa.

-puhua ruotsalaisten kanssa jäärääpäisesti ruotsia, vaikka osaaminen on tasoa "Kan jag få två sugrör, tack." Miksi koululaisille opetetaan pillin pyytäminen ulkomaan kielellä?

- jättää sääret sheivaamati.

- ovikellon soidessa olla avaamatta ovea, vaikka se kuuluisi yleisiin kohteliaisuussääntöihin.

- tervehtiä jokaista vastaantulevaa koiraa ja olla heille ystävällismielinen.

- jättää tervehtimättä alati vaivoistaan valittavaa naapurin mummoa, vaikka hänen sukujuurensa juontavatkin samaan pohjois-karjalaiskylään kuin vanhempieni, ja vaikka, jälleen kerran, kohteliaisuussäännöt.

- ajaa tarpeettoman kovaa autolla pikkuteitä pitkin, hurjastellen, holtittomasti, crazysti (lausutaan kuten kirjoitetaan).

- liukua kerrostalon rappukäytävässä kaidetta pitkin, vaikka tietää painopisteen kaatuvan taakse, tipahtamisen tapahtuvan ja kallon halkeavan ja verta lentävän seiniin niin ettei niitä saa kukaan poistettua. Millään aineella.

-kaiken tämän jälkeen nukahtaa euron juustohampurilaisista rakennetun pedin päälle, peittonaan kymmeniä euron juustohampurilaisia.

Oispa aina pizzazunnuntai

Kuvassa esiintyvä lärtty muodostaa tämän sunnuntain ravintoympyrän. Kokoonnuimme ystävien kesken syömään krapulanpoistoruokaa, jos jollakin sellainen olisi sattunut päälle pamahtamaan eilisten kuohuviinien ansiosta. Itse olin hyvävointinen ja raikas. Muutkin olivat, ja sen lisäksi kauniita. Mulla on ihania ystäviä.

Eilen piipahdimme paikallisessa anniskeluravintola Sillansuussa, jossa on maailman paras olutvalikoima. Sen kanssa en tällä kertaa tehnyt lähempää tuttavuutta, koska jäin suustani kiinni vanhan tuttuni kanssa, joka tietää yhtä sun toista painonnostoasioista. Vähän on ajat muuttuneet, kun baarissa puhutaan enemmän rinnallevedon tekniikasta kuin juodaan kaljaa. Mihinkään ei voi enää luottaa!

Tämä keskustelu johti siihen että piti pizzan laskeuduttua mennä vähän salille kokeilemaan, ihan pikkasen. Hyvä treeni oli, noin niinkuin väsyneeksi sunnuntaiksi! Tosin rinnallevetoa en tehnyt vaan työntöä. Viisikymmentäviisi kiloa saa ihmisen kasvot terhakkaan punaiseksi!

Koska aamuni alkoi kesäasuntoni naapurissa asuvan ystäväni kanssa suoritetulla aamu-uinnilla, se siihen myöskin päätetään. Ympyrä sulkeutuu, naikkonen rantaan kulkeutuu. Täytyy antaa tunnustusta Savonlinnan kaupungille, hyvän ja riittävän suuren avannon ovat tehneet! Sen vesi on kylmää.
Mutta tämä sunnuntai, tämä on ollut täydellinen! Ah! Ach! Ja sana ah vielä jollain muulla kielellä, noin!

Ohessa kuva arkikansalaistottelemattomuudesta. Siitä vaan sääntöjä rikkomaan, hus!

Painava rautakasa

Siirsin itseni juhannuksen jälkeisenä aikana Savonlinnaan koska jonkun tässäkin maailmassa pitää oopperaa laulaa. Jos ihminen päättää haluta ihan jokaikisen hiuskoristeen ja lempilaukun mukaansa, hän silloin valmistautuu ne ihan omin pikku kätösin ja jalkasin kolmanteen kerrokseen kantamaan. Otin tiukan etukenon ja tylyn ilmeen, ja kuudella reissulla ylös-alas-autolle-kirosana-onsenythevonreikä sain kamat tuotua ja aloitin kotiutumisen. Tänä vuonna kesäasuntoni sijaitsee aivan rannassa, ja maisemat on hienot varsinkin kirkkaalla säällä. Lokit pahoine äänineen kuuluu jollain oudolla tavalla pakollisiin kuultaviin kesä-ääniin, ja vaikka niiden huutoa vähän aamyöisin vihaakin niin salaa niistä pikkasen pitää.

Oopperan tekeminen aloitetaan aamulla aikaisin, koska joku meitä viisaampi on joskus päättänyt niin. Sen tekemistä myös jatketaan iltamyöhälle, koska ks. ed. syy. Tästä johtuen työpäivämme on kaksiosainen, ja yleensä päivätauko on syytä käyttää ravinnon hankkimiseen, nauttimiseen ja sulatteluun. Se on viisainta ja järkevinta!

Tai sitten voi, vaikka on väsynyt ja salaa kiukkuinen, päättää mennä paikalliselle boksille treenaam..ista yrittämään. Pienessä nälässä. Voi kuvitella itsestään liikoja, ladata jumalattoman kasan rautaa tangon päihin ja ruveta nostelemaan. Siinä sitten ihmetellään jo lämmitellessä kun sykkeet on ihan pikkasen liian koholla ja hiki valuu silmistä ja kynsistä ja kaikkialta. Silti vaan pitää vähän kokeilla josko nousis jo hei se 120 kg maasta. Kuules likka, mitäpä luulet, noilla yöunilla? Jos normaalisti nukut yksitoista tuntia ja täällä on pärjättävä sillä tavallisen ihmisen kahdeksalla? Jos et oikein ole syönyt lounasta? Niin mitäpä lähtisit veikkailemaan? 

Kyllä ei inahtanutkaan. Pysyköön ennätyksenä se entinen 115 kg. Jatkoin muina naisina muihin hommiin, tein samaa mitä lahtelaiset crossfit-kamuni tekevät tänään eli push pressiä. Siitä(kään) ei jäänyt jälkipolville mitään kerrottavaa. Ei niin mitään. Tulin, näin, läksin pois. Mutta päätin kyllä etten ehkä tällä viikolla edes yritä mennä treenien jälkeen treenaamaan ennen treenejä, eli töiden välissä urhoilemaan. Tämän viikon Boris Godunov-harjoitusten jälkeen kesän oopperaproduktioista harjoitusvuoroon tulee La Traviata, jossa en ole mukana. Se tarkoittaa joko aamu- tai iltavapaita ja sehän sopii! Vähänkin löysemmällä työtahdilla treenaamisen pystyisi tähän työperiodiin yhdistämään, mutta koska tulin kesäksi tähän kaupunkiin tehdäkseni töitä oopperan parissa enkä väsymään tarpeettomasti, treenaamisen aika on myöhemmin. Ensi viikolla siis!

Hölkkälenkkejä ei sitten lasketa. Jos näet dieseljunamaisen hitaasti kulkevan punakkakasvoisen otuksen luurit korvilla liikkuvan Savonlinnan suunnalla, se olen minä vain!

Ja kyllä mulla on hassut peukalot!

Serkku ja puolen vuoden mukadieetti

Luulit että tämä on "ennen"-kuva? Ei ole!


On aika täten juhlallisin menoin paljastaa puolen vuoden mukadieetin tulokset. Ne eivät ehkä saa lukijan päätä pyörälle juhannusjuomain tavoin, eivätkä ehkä myöskään saa haukkomaan henkeä sepalus auki hukkuvan lailla, mutta tässä ne tulevat: -8,5 kg. Vyötärönympärys 15 cm, lantionympärys -10 cm. Rinnanympärys +- 0 cm (juuri näin, juuri näin tytöt!). Olkavarren ympärysmitta järisyttävät + 2 cm!

Näinkin massiivisiin mukatuloksiin pääsin lisäämällä syömistä aivan julmetusti. Olen syönyt aamupalan lisäksi lounaan, välipalan, päivällisen, iltapalan ja ehkä vielä yhden välipalan tarvittaessa. Jos ihan totta puhutaan niin painon pudottaminen on ollut vain sivutuote sille, että olen nostanut ahterin sohvalta. Siksi tätä kutsuttiinkin mukadieetiksi. Olisihan se ollut aivan eri homma sanoa laihtuneensa kymmenen kiloa kuin kahdeksanjapuoli. Kuka edes mainitsee puolikkaita kiloja! Mutta nämä on tiputettu maltilla, lihasta on tullut punttiin ja olkapäässä on olkapäämainen muoto entisen möhkyn tilalla. Nyt on aika taputtaa itseään päähän ja sanoa: "Eihän tuo nyt ole mitään." Eikä kun ei sitä! Otan uusiksi. On tullut aika sanoa: "Hyvä tyttö! Reipas tyttö! Jatka samaan malliin!"

Hyvää juhannusta! Sepalus kiinni pissatessa! Eiku!

Ennätyspäivä

Kun ihminen onnistuu treenipyrkimyksissään, on luonnollista että hän heittäytyy käsilläseisontaan ja pyytää valmentajansa kuvaamaan tapahtumaa. (Kuvasta ihminen kuitenkin rajaa punoittavan päänsä pois esteetillisistä syistä.) Olin asettanut tavoitteeksi saada takakyykyn ykkösmaksimitulokseksi 90 kg ennen juhannusta, ja eilen se päivä oli! Saattoi päästä pieni tanssimuuvikin siinä. En tiedä miksi nämä muutamat tavoitteet itselleni olin asettanut, mutta sen tiedän miksi aikarajana oli juhannus. Juhannuksena siirryn jo yhdettätoista kertaa Savonlinnaan oopperan pariin kesäksi, joten treenit epäsäännöllistyvät rutkasti. Savonlinnassakin on onneksi crossfitsali jossa voin treenata, mutta en voi kieltää etteikö pieni haikeus olisi jo hiipinyt sydämen tienoille, kun joudun kesän olemaan poissa omalta turvalliselta boksilta. Kaikki ne ihanat treenikamut! Valmentajat! Kyynel..yhyy.. Mutta en saa ajatella sitä vielä! Nyt ryhdistäydyn, iso ihminen!

Ryhdistä päästäänkin toiseen onnistumisasiaan! Opin nimittäin eilen menemään käsilläseisontaan ilman että ährään ensin kädet maahan ja siitä sitten ponkaisen ylös. Olipa taas maailman vaikein asia, voi huhhuh, mutta joku siinä on ajatuksen tasolla näyttäytynyt kamalana peikkona. Että eihän sitä nyt voi tuosta vaan, kaikkea sitä kuuleekin, huhhuh sentään, aihyvänenaika ja voi nääs nääs. Mutta kun päättää tehdä niin sittenhän sitä vaan tekee. Mutta niin vain opin taas uuden asian, mokoma vanha ketku. Ai että! Nääs!

Ennätyksellistä on se, että tällä viikolla olen treenannut käytännössä vain kahdesti, ja molemmilla treenikerroilla on ennätykset paukkuneet. Miksihän sanotaan muuten että ennätykset nimenomaan paukkuvat? Pitäisikö vaan lanseerata joku uusi termi, vaikka että ennätykset vihelsivät? Tai tuuttasivat?

Tämä asia kaipaa selvästi syvempää pohdintaa. Pohdinta tapahtukoon ruohonleikkurin äärellä! Surr! Hurr! Pörr! Lähteköön lauantai-iltasi käyntiin yhtä terhakkasti kuin Stiga, joka "on kulkija luonnoltaan, syntynyt ruohoa leikkaamaan. Ajetaanpa poijat Stigalla vaan, eipä ole nurmikko rempallaan. Huoletonta huvia on leikkuutyö, Stiga kun ruohoa tasaseen syö!"

Serkku nousi sohvalta ja teki ennätyksen

Kuvassa ei ole Voimaserkku vaan Googlesetä joka pitää nähtävästi serkun tavoin maastavedosta. Minpä kerron! Eilinen treeni sisälsi kaikkia lempiliikkeitäni eli maastavetoa, maastavetoa sekä maastavetoa. Tarkoitus oli puhkua läpi neljä kertaa viiden noston sarjat. Jotenkin siinä sitten lähti niin sanotusti laulu soimaan, tuloksena 80-85-90-100 kg. Ei lainkaan hullummin siihen nähden, että vasta pari kuukautta sitten sain satasella yhden toiston, ja nyt niitä meni viisi putkeen! Työosuuden jälkeen teki mieli vielä hiukan kokeilla oliskos puhtia jäljellä, ja mitä ykkösmaksimi sanoisi tänään. Aika iloiseksi tulin 115 kg onnistuneesta nostosta, jihuu! Maastaveto on jotenkin tarpeeksi simppeli liike tällaiselle perussimppelille ihmiselle, ja se onkin kehittynyt mulla ihan hurjasti viime aikoina. Keväällä olin ajatellut että olisi siistiä saada se satanen nostettua juhannukseen mennessä, ja nyt se ylittyi jo mukavasti viidellätoista kilolla. Ja sydän täyttyi ilolla! En tiedä huomasitko, että pystyn riimittelemään kaiken tämän voimapuheen lomassa. Riimittelyn taito onkin mulla aina ollut hanskassa ihan omassa.

Ja koska mikään ei ole niin yksinkertaista miltä se pinnalta näyttää, kerron hiukan taustaa tälle hullulle onnistumisonnelle. Viime syksynä olin niin mahdottoman huonossa fyysisessä kunnossa pitkän sairastelujakson jälkeen, etten jaksanut käyskennellä sienimetsässä kuin viitisen minuuttia, jonka jälkeen olin aivan puhki. Olin syönyt vuoden aikana 13 antibioottikuuria, selviytynyt ratsastuonnettomuudessa saamastani lievästä aivovammasta, joka vei lähimuistin ja toi tullessaan änkytyksen, olin maannut sohvassa toivoen mitä tahansa ratkaisua iän ikuiseen sairastelukierteeseen ja epäonneen joka tuntui vainoavan vuosi toisensa jälkeen.

Tämän mainitsemani viiden minuutin sienireissun jälkeen jaksoin seuraavalla kerralla jo kymmenen minuuttia. Pikku hiljaa pidensin metsäreissuja, lähdin kavereiden ja kaverikoirien kanssa hieman pidemmälle, kauemmas ja talvella jaksoin jo entiseen malliin. Aloitin jumpan, ensin kerran viikossa kevyesti. Uskaltauduin mukavaan paikkaan ryhmäliikuntatunneille, ja saatoin käydä jo muutamia kertoja viikossa ja vähän rankemmillakin tunneilla. Jouluna sain lahjaksi toivomani sykemittarin, jonka kuntotestin mukaan kuntoni oli silloin kohtalainen. (Mainitsinkin viime postauksessa siitä, että erinomainen kuntotaso oli enää ihan parista treenistä kiinni. Eilen sen saavutin! Onnea erinomainen Voimaserkku!)

Lahteen avattiin crossfitsali helmikuun alussa, ja nähtyäni mainoksen päätin aivan sekunnissa ilmoittautua On Ramp-kurssille, joka käydään ennen varsinaisten treenien aloittamista. Ilmoittautumisen jälkeen tuli aivan jumalaton katumus, että mitähän ihmettä nyt oikein ajattelin, enhän minä siellä tule pärjäämään, hyväkuntoisten ihmisten parissa.  Mutta onneksi olin väärässä. Pärjäsin. Pärjään edelleen. Ihan susihuonohan mä olen joissain asioissa, jotkut osiot kehittyy pienesti, jotkut enemmän, mutta pärjäämisasia ei ole enää käynyt mielessä. Nyt mä vaan nautin. Mä nautin jokaisesta treenistä jonka saan tehdä. Jokaisesta terveestä päivästä, huonostakin harjoituksesta jossa olen hitain ja heikoin. Ei haittaa, olen elossa, vahva ja nousen.

Lepo

Viikon treenit on tehty. Aiomme tänään ystäväni Einarin kanssa nauttia lepopäivästä muun muassa seuraavin tavoin: pötköttämällä, löhöämällä, köllöttämällä, oikaisemalla, nuokkumalla, makoilemalla, kääriytymällä, ja ehkä myös vähän torkahtelemalla.

 

Eilinen rinnallevetotreeni vei ihan ne viimeisetkin mehut. Olin koko loppupäivän niin väsynyt, että teki mieli lasten tavoin vähän kitistä, sellaista pitkäkestoista taukoamatonta äninää. Eipä sillä, ennätyksen tein! Yritin kahdesti nostaa 55 kg, mutta ensimmäinen nostoyritys päättyi aavistuksen noloon pyllähdykseen. Ihan pitkin pituuttaan siellä salin lattialla röhnötin. Hävetti sekunnin. Nousin, pyyhin hävetysajatuksen pois aivoista ja nostin uudestaan. Ainakin yritin. Kaatui eteenpäin. Hävetti kaksi sekunttia. Mikä siinä onkaan että aikuista ihmistä hävettää pikkasen pyllähtää? Tyhmältä tuntuu? Ennätykseksi näiden pylleröhetkien jälkeen jäi siis 50 kg.  Jäi vähän kaivelemaan. Ei ehkä auta kuin tehdä paremmin ensi kerralla.

Nyt siis sitä köllötystä. Joku on joskus sanonut, ettei mikään lepo tunnu yhtä hyvältä kuin ansaittu lepo. Nyt se on ansaittu. Aion liikkua ainoastaan sen verran etten saa makuuhaavoja. No kättä voin liikuttaa niin että yletyn rapsuttamaan Eikkaa. Suuta voin myös liikuttaa sen verran että huutelen keittiöön että "tuo mulle pliis jooko vielä ihan pikkunen pala pizzaa jooko ja maitoa hei vähän pliis, olisit ihana!"

Torstaikarkelot

Kävin boksilla nojailemassa tankoon ja näyttämässä heilahtaneelta. Sen lisäksi tanhusin päivän treenin, joka oli hyvin olkapääpainotteinen. Se näytti taululla tältä: Shoulder press 8-8-8, EMOM10 1 push press, 2 push jerk, 3 split jerk. Ömmömmöö fädäng örxczzz sanoo tällä hetkellä crossfit-sanastoa tuntemattoman aivo, mutta ei se sanasto minullakaan päällimmäisenä mielessä siinä ährätessä ollut. Kuten on huonoja hiuspäiviä, on myös olemassa huonoja olkapääpäiviä, huonoja jalkapäiviä, jopa huonoja akillesjännepäiviä. Tänään sattui olemaan huono olkapääpäivä johtuen toissapäiväisestä treenistä, mutta päätin sivuuttaa koko asian ja yksinkertaisesti vain tehdä määrätyt asiat. Olen nimittäin joskus kuullut että on olemassa selittelemättömiä henkilöitä, siis niitä jotka eivät mussuta joka treenin alkajaisiksi että "mutkumullontää." En ole täysin varma pystynkö koskaan muuttumaan täysin sellaiseksi, mutta voisihan tuotakin kokeilla.

Päivän treeni oli yllättävän lyhyt, joten tehdäkseni sykemittarini kunto-ohjelman iloiseksi, päätin tehdä vielä loppuun pienet hien tiristelyt kahvakuulaheilautusten, vatsojen ja kyykkyjen muodossa. Sykemittarini, tuo paholaisen kätyri on nimittäin ohjelmoinut Juuri Mun Ihkusykkeiden mukaisen kunto-ohjelman, jonka korkein taso "erinomainen" on aivan tuossa tuokiossa saavutettu. Mun on nyt yksinkertaisesti vaan saavutettava se taso ihan oman mielenterveyteni takia, koska en ehkä enää kestä viikosta toiseen sitä sen piiskaamista. KOVEMPAA. TÄNÄÄN 35 MIN ERITTÄIN KOVAA. Mutta jos nyt teen vielä viikon  niinkuin se käskee, saan hiljaisuuden, rauhan sekä erinomaisen kuntotason. Lähtötasoni oli suhteemme alussa eli jouluna kohtalainen, josta olen noussut hyvän kautta oikein hyvään. Erinomainen, olen jo kannoillasi! Saan sinut kiinni, pentele! Kun saan, juomme yhdessä palkkarit ja pyyhimme hikeä ja hoemme ohhoh, ohhoh! Huhhuijakkaa! Olipas taas, johan oli!

Hurja petoeläin jonka kanssa elän

Einari, tuo ruskea pikkukoira, haisevin ystäväni. Ei ole tarinaa ilman Einaria! Ei päivää ilman Einar'puhetta! Syksyllä 2007 olin jo tarpeeksi hokenut "sitku mä oon tarpeeks iso niin mä otan koiran"-mantraa, lupaillut itselleni että "kyl mä sit hoidan sitä ja vien sen ulos vaikka sataa ja harjaan sen turkkia ja me kävellään yhdessä auringonlaskuun." Ja niin meille muutti Eikka.

Siitä kasvoi mainio otus! Aivan hirveä! Ja samalla niin hurmaava! Oikeasti se on vähän räyhänhenkinen, ja jos pitäisi kuvailla suomalais-maantieteellisesti, sanoisin että puukokas eteläpohojalaanen. Mottonsa voisi olla vaikka "asiaa en tunne mutta vastustan."
Sillä on koiramaailmassa muutama hyvä ystävä, liuta vihollisia ja muutama alempiarvoinen jonka kanssa nyt voi armosta lenkkeillä, mutta on ehkä parempi että pitävät hiukan välimatkaa.

Eikassa yhdistyy kaksi rotua, jackrusselinterrieri sekä patterdalenterrieri. Eikassa yhdistyy myös edellä mainittu räyhänhenkisyys sekä jumalaton herkkähipiäisyys. Loukkaantuminen saattaa tapahtua silmänräpäyksessä ilman mainittavaa syytä. Äänen korottaminen sisätiloissa saa hänen pikku korvansa luimistumaan taka-asentoon.

Ja sitten on se toinen puoli, se iloinen ja rohkea starakundi! Terve teille, ette ehkä koskaan ole nähneet näin valloittavaa persoonaa! Tulin kylille vähän kurkoilemaan!

Koska pääasiallisena huoltajanaan minulla on oikeus tarvittaessa häpäistä hänet, niinkuin hänkin on viimeksi tänään häpäissyt minut, kerrottakoon että Eikka on oikea mammanpoika. Oikea nössöjen nössö. Sukanimeskelijä. Vieressänukkuja. Tämä paljastus olkoon kostotoimenpide tämänpäiväisen episodin johdosta. Sen pidemmin tarinaan palaamatta siihen liittyi Einarin suurin vihollinen heti oravan jälkeen, nimittäin äitini kantama sateenvarjo. Siinä käytiin sananvaihtoa, emäntä koulutetulla oopperalaulajattaren äänellään ja koira primitiivisellä TAPANTUONVEHKEEN-haukkuäänellään. Kumpikaan ei voittanut. Kummankaan ääni ei ratkaissut.

Äläkä kerro sille, mutta aion tästedes ilmiantaa sen jokaisen rikkeen tänne. Teen niistä ehkä listaa, jonka sitten julkaisen tarpeen vaatiessa. Sillä on ehkä sen söpöys, mutta mulla on pääsy nettiin!