Oispa aina pizzazunnuntai

Kuvassa esiintyvä lärtty muodostaa tämän sunnuntain ravintoympyrän. Kokoonnuimme ystävien kesken syömään krapulanpoistoruokaa, jos jollakin sellainen olisi sattunut päälle pamahtamaan eilisten kuohuviinien ansiosta. Itse olin hyvävointinen ja raikas. Muutkin olivat, ja sen lisäksi kauniita. Mulla on ihania ystäviä.

Eilen piipahdimme paikallisessa anniskeluravintola Sillansuussa, jossa on maailman paras olutvalikoima. Sen kanssa en tällä kertaa tehnyt lähempää tuttavuutta, koska jäin suustani kiinni vanhan tuttuni kanssa, joka tietää yhtä sun toista painonnostoasioista. Vähän on ajat muuttuneet, kun baarissa puhutaan enemmän rinnallevedon tekniikasta kuin juodaan kaljaa. Mihinkään ei voi enää luottaa!

Tämä keskustelu johti siihen että piti pizzan laskeuduttua mennä vähän salille kokeilemaan, ihan pikkasen. Hyvä treeni oli, noin niinkuin väsyneeksi sunnuntaiksi! Tosin rinnallevetoa en tehnyt vaan työntöä. Viisikymmentäviisi kiloa saa ihmisen kasvot terhakkaan punaiseksi!

Koska aamuni alkoi kesäasuntoni naapurissa asuvan ystäväni kanssa suoritetulla aamu-uinnilla, se siihen myöskin päätetään. Ympyrä sulkeutuu, naikkonen rantaan kulkeutuu. Täytyy antaa tunnustusta Savonlinnan kaupungille, hyvän ja riittävän suuren avannon ovat tehneet! Sen vesi on kylmää.
Mutta tämä sunnuntai, tämä on ollut täydellinen! Ah! Ach! Ja sana ah vielä jollain muulla kielellä, noin!

Ohessa kuva arkikansalaistottelemattomuudesta. Siitä vaan sääntöjä rikkomaan, hus!

Painava rautakasa

Siirsin itseni juhannuksen jälkeisenä aikana Savonlinnaan koska jonkun tässäkin maailmassa pitää oopperaa laulaa. Jos ihminen päättää haluta ihan jokaikisen hiuskoristeen ja lempilaukun mukaansa, hän silloin valmistautuu ne ihan omin pikku kätösin ja jalkasin kolmanteen kerrokseen kantamaan. Otin tiukan etukenon ja tylyn ilmeen, ja kuudella reissulla ylös-alas-autolle-kirosana-onsenythevonreikä sain kamat tuotua ja aloitin kotiutumisen. Tänä vuonna kesäasuntoni sijaitsee aivan rannassa, ja maisemat on hienot varsinkin kirkkaalla säällä. Lokit pahoine äänineen kuuluu jollain oudolla tavalla pakollisiin kuultaviin kesä-ääniin, ja vaikka niiden huutoa vähän aamyöisin vihaakin niin salaa niistä pikkasen pitää.

Oopperan tekeminen aloitetaan aamulla aikaisin, koska joku meitä viisaampi on joskus päättänyt niin. Sen tekemistä myös jatketaan iltamyöhälle, koska ks. ed. syy. Tästä johtuen työpäivämme on kaksiosainen, ja yleensä päivätauko on syytä käyttää ravinnon hankkimiseen, nauttimiseen ja sulatteluun. Se on viisainta ja järkevinta!

Tai sitten voi, vaikka on väsynyt ja salaa kiukkuinen, päättää mennä paikalliselle boksille treenaam..ista yrittämään. Pienessä nälässä. Voi kuvitella itsestään liikoja, ladata jumalattoman kasan rautaa tangon päihin ja ruveta nostelemaan. Siinä sitten ihmetellään jo lämmitellessä kun sykkeet on ihan pikkasen liian koholla ja hiki valuu silmistä ja kynsistä ja kaikkialta. Silti vaan pitää vähän kokeilla josko nousis jo hei se 120 kg maasta. Kuules likka, mitäpä luulet, noilla yöunilla? Jos normaalisti nukut yksitoista tuntia ja täällä on pärjättävä sillä tavallisen ihmisen kahdeksalla? Jos et oikein ole syönyt lounasta? Niin mitäpä lähtisit veikkailemaan? 

Kyllä ei inahtanutkaan. Pysyköön ennätyksenä se entinen 115 kg. Jatkoin muina naisina muihin hommiin, tein samaa mitä lahtelaiset crossfit-kamuni tekevät tänään eli push pressiä. Siitä(kään) ei jäänyt jälkipolville mitään kerrottavaa. Ei niin mitään. Tulin, näin, läksin pois. Mutta päätin kyllä etten ehkä tällä viikolla edes yritä mennä treenien jälkeen treenaamaan ennen treenejä, eli töiden välissä urhoilemaan. Tämän viikon Boris Godunov-harjoitusten jälkeen kesän oopperaproduktioista harjoitusvuoroon tulee La Traviata, jossa en ole mukana. Se tarkoittaa joko aamu- tai iltavapaita ja sehän sopii! Vähänkin löysemmällä työtahdilla treenaamisen pystyisi tähän työperiodiin yhdistämään, mutta koska tulin kesäksi tähän kaupunkiin tehdäkseni töitä oopperan parissa enkä väsymään tarpeettomasti, treenaamisen aika on myöhemmin. Ensi viikolla siis!

Hölkkälenkkejä ei sitten lasketa. Jos näet dieseljunamaisen hitaasti kulkevan punakkakasvoisen otuksen luurit korvilla liikkuvan Savonlinnan suunnalla, se olen minä vain!

Ja kyllä mulla on hassut peukalot!

Serkku ja puolen vuoden mukadieetti

Luulit että tämä on "ennen"-kuva? Ei ole!


On aika täten juhlallisin menoin paljastaa puolen vuoden mukadieetin tulokset. Ne eivät ehkä saa lukijan päätä pyörälle juhannusjuomain tavoin, eivätkä ehkä myöskään saa haukkomaan henkeä sepalus auki hukkuvan lailla, mutta tässä ne tulevat: -8,5 kg. Vyötärönympärys 15 cm, lantionympärys -10 cm. Rinnanympärys +- 0 cm (juuri näin, juuri näin tytöt!). Olkavarren ympärysmitta järisyttävät + 2 cm!

Näinkin massiivisiin mukatuloksiin pääsin lisäämällä syömistä aivan julmetusti. Olen syönyt aamupalan lisäksi lounaan, välipalan, päivällisen, iltapalan ja ehkä vielä yhden välipalan tarvittaessa. Jos ihan totta puhutaan niin painon pudottaminen on ollut vain sivutuote sille, että olen nostanut ahterin sohvalta. Siksi tätä kutsuttiinkin mukadieetiksi. Olisihan se ollut aivan eri homma sanoa laihtuneensa kymmenen kiloa kuin kahdeksanjapuoli. Kuka edes mainitsee puolikkaita kiloja! Mutta nämä on tiputettu maltilla, lihasta on tullut punttiin ja olkapäässä on olkapäämainen muoto entisen möhkyn tilalla. Nyt on aika taputtaa itseään päähän ja sanoa: "Eihän tuo nyt ole mitään." Eikä kun ei sitä! Otan uusiksi. On tullut aika sanoa: "Hyvä tyttö! Reipas tyttö! Jatka samaan malliin!"

Hyvää juhannusta! Sepalus kiinni pissatessa! Eiku!

Ennätyspäivä

Kun ihminen onnistuu treenipyrkimyksissään, on luonnollista että hän heittäytyy käsilläseisontaan ja pyytää valmentajansa kuvaamaan tapahtumaa. (Kuvasta ihminen kuitenkin rajaa punoittavan päänsä pois esteetillisistä syistä.) Olin asettanut tavoitteeksi saada takakyykyn ykkösmaksimitulokseksi 90 kg ennen juhannusta, ja eilen se päivä oli! Saattoi päästä pieni tanssimuuvikin siinä. En tiedä miksi nämä muutamat tavoitteet itselleni olin asettanut, mutta sen tiedän miksi aikarajana oli juhannus. Juhannuksena siirryn jo yhdettätoista kertaa Savonlinnaan oopperan pariin kesäksi, joten treenit epäsäännöllistyvät rutkasti. Savonlinnassakin on onneksi crossfitsali jossa voin treenata, mutta en voi kieltää etteikö pieni haikeus olisi jo hiipinyt sydämen tienoille, kun joudun kesän olemaan poissa omalta turvalliselta boksilta. Kaikki ne ihanat treenikamut! Valmentajat! Kyynel..yhyy.. Mutta en saa ajatella sitä vielä! Nyt ryhdistäydyn, iso ihminen!

Ryhdistä päästäänkin toiseen onnistumisasiaan! Opin nimittäin eilen menemään käsilläseisontaan ilman että ährään ensin kädet maahan ja siitä sitten ponkaisen ylös. Olipa taas maailman vaikein asia, voi huhhuh, mutta joku siinä on ajatuksen tasolla näyttäytynyt kamalana peikkona. Että eihän sitä nyt voi tuosta vaan, kaikkea sitä kuuleekin, huhhuh sentään, aihyvänenaika ja voi nääs nääs. Mutta kun päättää tehdä niin sittenhän sitä vaan tekee. Mutta niin vain opin taas uuden asian, mokoma vanha ketku. Ai että! Nääs!

Ennätyksellistä on se, että tällä viikolla olen treenannut käytännössä vain kahdesti, ja molemmilla treenikerroilla on ennätykset paukkuneet. Miksihän sanotaan muuten että ennätykset nimenomaan paukkuvat? Pitäisikö vaan lanseerata joku uusi termi, vaikka että ennätykset vihelsivät? Tai tuuttasivat?

Tämä asia kaipaa selvästi syvempää pohdintaa. Pohdinta tapahtukoon ruohonleikkurin äärellä! Surr! Hurr! Pörr! Lähteköön lauantai-iltasi käyntiin yhtä terhakkasti kuin Stiga, joka "on kulkija luonnoltaan, syntynyt ruohoa leikkaamaan. Ajetaanpa poijat Stigalla vaan, eipä ole nurmikko rempallaan. Huoletonta huvia on leikkuutyö, Stiga kun ruohoa tasaseen syö!"

Serkku nousi sohvalta ja teki ennätyksen

Kuvassa ei ole Voimaserkku vaan Googlesetä joka pitää nähtävästi serkun tavoin maastavedosta. Minpä kerron! Eilinen treeni sisälsi kaikkia lempiliikkeitäni eli maastavetoa, maastavetoa sekä maastavetoa. Tarkoitus oli puhkua läpi neljä kertaa viiden noston sarjat. Jotenkin siinä sitten lähti niin sanotusti laulu soimaan, tuloksena 80-85-90-100 kg. Ei lainkaan hullummin siihen nähden, että vasta pari kuukautta sitten sain satasella yhden toiston, ja nyt niitä meni viisi putkeen! Työosuuden jälkeen teki mieli vielä hiukan kokeilla oliskos puhtia jäljellä, ja mitä ykkösmaksimi sanoisi tänään. Aika iloiseksi tulin 115 kg onnistuneesta nostosta, jihuu! Maastaveto on jotenkin tarpeeksi simppeli liike tällaiselle perussimppelille ihmiselle, ja se onkin kehittynyt mulla ihan hurjasti viime aikoina. Keväällä olin ajatellut että olisi siistiä saada se satanen nostettua juhannukseen mennessä, ja nyt se ylittyi jo mukavasti viidellätoista kilolla. Ja sydän täyttyi ilolla! En tiedä huomasitko, että pystyn riimittelemään kaiken tämän voimapuheen lomassa. Riimittelyn taito onkin mulla aina ollut hanskassa ihan omassa.

Ja koska mikään ei ole niin yksinkertaista miltä se pinnalta näyttää, kerron hiukan taustaa tälle hullulle onnistumisonnelle. Viime syksynä olin niin mahdottoman huonossa fyysisessä kunnossa pitkän sairastelujakson jälkeen, etten jaksanut käyskennellä sienimetsässä kuin viitisen minuuttia, jonka jälkeen olin aivan puhki. Olin syönyt vuoden aikana 13 antibioottikuuria, selviytynyt ratsastuonnettomuudessa saamastani lievästä aivovammasta, joka vei lähimuistin ja toi tullessaan änkytyksen, olin maannut sohvassa toivoen mitä tahansa ratkaisua iän ikuiseen sairastelukierteeseen ja epäonneen joka tuntui vainoavan vuosi toisensa jälkeen.

Tämän mainitsemani viiden minuutin sienireissun jälkeen jaksoin seuraavalla kerralla jo kymmenen minuuttia. Pikku hiljaa pidensin metsäreissuja, lähdin kavereiden ja kaverikoirien kanssa hieman pidemmälle, kauemmas ja talvella jaksoin jo entiseen malliin. Aloitin jumpan, ensin kerran viikossa kevyesti. Uskaltauduin mukavaan paikkaan ryhmäliikuntatunneille, ja saatoin käydä jo muutamia kertoja viikossa ja vähän rankemmillakin tunneilla. Jouluna sain lahjaksi toivomani sykemittarin, jonka kuntotestin mukaan kuntoni oli silloin kohtalainen. (Mainitsinkin viime postauksessa siitä, että erinomainen kuntotaso oli enää ihan parista treenistä kiinni. Eilen sen saavutin! Onnea erinomainen Voimaserkku!)

Lahteen avattiin crossfitsali helmikuun alussa, ja nähtyäni mainoksen päätin aivan sekunnissa ilmoittautua On Ramp-kurssille, joka käydään ennen varsinaisten treenien aloittamista. Ilmoittautumisen jälkeen tuli aivan jumalaton katumus, että mitähän ihmettä nyt oikein ajattelin, enhän minä siellä tule pärjäämään, hyväkuntoisten ihmisten parissa.  Mutta onneksi olin väärässä. Pärjäsin. Pärjään edelleen. Ihan susihuonohan mä olen joissain asioissa, jotkut osiot kehittyy pienesti, jotkut enemmän, mutta pärjäämisasia ei ole enää käynyt mielessä. Nyt mä vaan nautin. Mä nautin jokaisesta treenistä jonka saan tehdä. Jokaisesta terveestä päivästä, huonostakin harjoituksesta jossa olen hitain ja heikoin. Ei haittaa, olen elossa, vahva ja nousen.

Lepo

Viikon treenit on tehty. Aiomme tänään ystäväni Einarin kanssa nauttia lepopäivästä muun muassa seuraavin tavoin: pötköttämällä, löhöämällä, köllöttämällä, oikaisemalla, nuokkumalla, makoilemalla, kääriytymällä, ja ehkä myös vähän torkahtelemalla.

 

Eilinen rinnallevetotreeni vei ihan ne viimeisetkin mehut. Olin koko loppupäivän niin väsynyt, että teki mieli lasten tavoin vähän kitistä, sellaista pitkäkestoista taukoamatonta äninää. Eipä sillä, ennätyksen tein! Yritin kahdesti nostaa 55 kg, mutta ensimmäinen nostoyritys päättyi aavistuksen noloon pyllähdykseen. Ihan pitkin pituuttaan siellä salin lattialla röhnötin. Hävetti sekunnin. Nousin, pyyhin hävetysajatuksen pois aivoista ja nostin uudestaan. Ainakin yritin. Kaatui eteenpäin. Hävetti kaksi sekunttia. Mikä siinä onkaan että aikuista ihmistä hävettää pikkasen pyllähtää? Tyhmältä tuntuu? Ennätykseksi näiden pylleröhetkien jälkeen jäi siis 50 kg.  Jäi vähän kaivelemaan. Ei ehkä auta kuin tehdä paremmin ensi kerralla.

Nyt siis sitä köllötystä. Joku on joskus sanonut, ettei mikään lepo tunnu yhtä hyvältä kuin ansaittu lepo. Nyt se on ansaittu. Aion liikkua ainoastaan sen verran etten saa makuuhaavoja. No kättä voin liikuttaa niin että yletyn rapsuttamaan Eikkaa. Suuta voin myös liikuttaa sen verran että huutelen keittiöön että "tuo mulle pliis jooko vielä ihan pikkunen pala pizzaa jooko ja maitoa hei vähän pliis, olisit ihana!"

Torstaikarkelot

Kävin boksilla nojailemassa tankoon ja näyttämässä heilahtaneelta. Sen lisäksi tanhusin päivän treenin, joka oli hyvin olkapääpainotteinen. Se näytti taululla tältä: Shoulder press 8-8-8, EMOM10 1 push press, 2 push jerk, 3 split jerk. Ömmömmöö fädäng örxczzz sanoo tällä hetkellä crossfit-sanastoa tuntemattoman aivo, mutta ei se sanasto minullakaan päällimmäisenä mielessä siinä ährätessä ollut. Kuten on huonoja hiuspäiviä, on myös olemassa huonoja olkapääpäiviä, huonoja jalkapäiviä, jopa huonoja akillesjännepäiviä. Tänään sattui olemaan huono olkapääpäivä johtuen toissapäiväisestä treenistä, mutta päätin sivuuttaa koko asian ja yksinkertaisesti vain tehdä määrätyt asiat. Olen nimittäin joskus kuullut että on olemassa selittelemättömiä henkilöitä, siis niitä jotka eivät mussuta joka treenin alkajaisiksi että "mutkumullontää." En ole täysin varma pystynkö koskaan muuttumaan täysin sellaiseksi, mutta voisihan tuotakin kokeilla.

Päivän treeni oli yllättävän lyhyt, joten tehdäkseni sykemittarini kunto-ohjelman iloiseksi, päätin tehdä vielä loppuun pienet hien tiristelyt kahvakuulaheilautusten, vatsojen ja kyykkyjen muodossa. Sykemittarini, tuo paholaisen kätyri on nimittäin ohjelmoinut Juuri Mun Ihkusykkeiden mukaisen kunto-ohjelman, jonka korkein taso "erinomainen" on aivan tuossa tuokiossa saavutettu. Mun on nyt yksinkertaisesti vaan saavutettava se taso ihan oman mielenterveyteni takia, koska en ehkä enää kestä viikosta toiseen sitä sen piiskaamista. KOVEMPAA. TÄNÄÄN 35 MIN ERITTÄIN KOVAA. Mutta jos nyt teen vielä viikon  niinkuin se käskee, saan hiljaisuuden, rauhan sekä erinomaisen kuntotason. Lähtötasoni oli suhteemme alussa eli jouluna kohtalainen, josta olen noussut hyvän kautta oikein hyvään. Erinomainen, olen jo kannoillasi! Saan sinut kiinni, pentele! Kun saan, juomme yhdessä palkkarit ja pyyhimme hikeä ja hoemme ohhoh, ohhoh! Huhhuijakkaa! Olipas taas, johan oli!

Hurja petoeläin jonka kanssa elän

Einari, tuo ruskea pikkukoira, haisevin ystäväni. Ei ole tarinaa ilman Einaria! Ei päivää ilman Einar'puhetta! Syksyllä 2007 olin jo tarpeeksi hokenut "sitku mä oon tarpeeks iso niin mä otan koiran"-mantraa, lupaillut itselleni että "kyl mä sit hoidan sitä ja vien sen ulos vaikka sataa ja harjaan sen turkkia ja me kävellään yhdessä auringonlaskuun." Ja niin meille muutti Eikka.

Siitä kasvoi mainio otus! Aivan hirveä! Ja samalla niin hurmaava! Oikeasti se on vähän räyhänhenkinen, ja jos pitäisi kuvailla suomalais-maantieteellisesti, sanoisin että puukokas eteläpohojalaanen. Mottonsa voisi olla vaikka "asiaa en tunne mutta vastustan."
Sillä on koiramaailmassa muutama hyvä ystävä, liuta vihollisia ja muutama alempiarvoinen jonka kanssa nyt voi armosta lenkkeillä, mutta on ehkä parempi että pitävät hiukan välimatkaa.

Eikassa yhdistyy kaksi rotua, jackrusselinterrieri sekä patterdalenterrieri. Eikassa yhdistyy myös edellä mainittu räyhänhenkisyys sekä jumalaton herkkähipiäisyys. Loukkaantuminen saattaa tapahtua silmänräpäyksessä ilman mainittavaa syytä. Äänen korottaminen sisätiloissa saa hänen pikku korvansa luimistumaan taka-asentoon.

Ja sitten on se toinen puoli, se iloinen ja rohkea starakundi! Terve teille, ette ehkä koskaan ole nähneet näin valloittavaa persoonaa! Tulin kylille vähän kurkoilemaan!

Koska pääasiallisena huoltajanaan minulla on oikeus tarvittaessa häpäistä hänet, niinkuin hänkin on viimeksi tänään häpäissyt minut, kerrottakoon että Eikka on oikea mammanpoika. Oikea nössöjen nössö. Sukanimeskelijä. Vieressänukkuja. Tämä paljastus olkoon kostotoimenpide tämänpäiväisen episodin johdosta. Sen pidemmin tarinaan palaamatta siihen liittyi Einarin suurin vihollinen heti oravan jälkeen, nimittäin äitini kantama sateenvarjo. Siinä käytiin sananvaihtoa, emäntä koulutetulla oopperalaulajattaren äänellään ja koira primitiivisellä TAPANTUONVEHKEEN-haukkuäänellään. Kumpikaan ei voittanut. Kummankaan ääni ei ratkaissut.

Äläkä kerro sille, mutta aion tästedes ilmiantaa sen jokaisen rikkeen tänne. Teen niistä ehkä listaa, jonka sitten julkaisen tarpeen vaatiessa. Sillä on ehkä sen söpöys, mutta mulla on pääsy nettiin!

Serkku tässä terve!

Melkein kaikilla on serkku tai muutama. Voimaserkku kuuluu niihin onnekkaisiin joilla on tuhat serkkua, ellei jopa miljoona. Serkku on minusta kuvaava sana jollekin yleiselle ja vähän beigelle, se on kuin Ritva joita löytyy puhelinluetteloista ja naapurustoista. Kaikki tuntee Ritvan! Yhtä hyvin blogin nimeksi olisi siis voinut tulla Ritvaserkku! Täällä Voimaserkun mestoilla aion kuitenkin vähän voimailla sanojen avulla ja kertoa enemmän tai vähemmän onnistuneista treeneistä, kuraisista kavereiden kanssa harpotuista metsälenkeistä joista pisimmät osuvat aina niille päiville, jolloin jalat on paksuna maitohapoista ja holtittomasti rämppyvien oksien väistely sattuu joka jäseneen.  

Ja kaikesta kerron mistä haluan. Mulla on oikeus. Mulla on oma blogi jossa voin temmeltää, kuperkeikankin heittää jos siltä tuntuu. Saatanpa vaikka heittääkin, mistäs sitä tietää mihin tässä vielä!