Painorauha

On töräytelty suoraan. On vihjailtu, kierrelty ja kaarreltu. Puhuttu omasta mukaylipainosta, jotta avautuisin omastani. Puristeltu omia olemattomia makkaroita seurassani, että jotenkin ymmärtäisin hävetä fläsää olemustani. Eräs sukulainen kirjoitti seinälleni Facebookissa että "toivoisin että ymmärtäisit laihduttaa 15-20 kiloa. Ihan omaksi parhaaksesihan minä." Eilisissä juhlissa parhaimpiini laittautuneena, kauniimpana kuin aikoihin sain kuulla olevani mukavasti pyöreä. Tokihan sitä ihminen on  mieluummin mukavasti pyöreä kuin epämukavasti!

Ei minua loukkaa niinkään ihmisten kommentit. Lähinnä ihmetyttää kuinka kukaan voi olla niin älytön, että toisen ihmisen ulkonäköä tuohon tapaan kommentoi.  Kuka tässä maailmassa on niin virheetön, että voi arvostella toista? Kenellä siihen on varaa? Pöyristyttävää, että joku kuvittelee olevansa oikeutettu sanomaan toiselle, vertaiselleen ihmiselle moisia asioita! Vain minä, minä itse saan halutessani kutsua itseäni fläsäpetteriksi, mutta kukaan muu ei. Vain minä saan huomauttaa itselleni omasta painostani tarvittaessa, ei yksikään toinen ihminen.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen olla laihduttamatta. En näe yhtäkään syytä, miksi minun pitäisi olla kevyempi. Tai kyllä on yksi! Kehonpainoliikkeet kuten leuanveto ja käsilläseisontapunnerrukset saattaisivat luonnistua letkeämmin, jos nosteltavaa painoa olisi vähemmän. Tosin senkin voi korvata raa'alla voimalla, joten se siitä. Jos painoni tästä jossain elämän vaiheessa tippuu, en sure kovasti, mutta mitään laihduttamisia en suunnittele. Tämä siis tiedoksi myös painostani vihjanneelle naapurinrouvalle, sukulaismiehelle, tädille, känniselle miehelle baarissa sekä ihan kaikille muillekin.

Sen lisäksi, että nahkojeni alla on rasvaa, on siellä myös lihasta. Tunnen olevani vahvempi kuin koskaan aiemmin, jopa vahvempi kuin aktiivisimpina punttiaikoinani. Enhän silloin koskaan todella laittanut kehoani koetukselle, en testannut mihin kaikkeen se pystyy, en koskaan painanut menemään verenmaku suussa. Sen aikaisista valokuvista näkee, että olen ollut hoikka mutta en järin lihaksikas. Eipä olisi tullut mieleenkään nostella todella raskaita painoja, eihän sellainen sovi hyvänen aika laulajalle, siitähän menee ääni, ai kauheeta.

Vaikken koekaan tarpeelliseksi selitellä sen ihmeemmin, kerron vain että oma painoni on noussut vuosien mittaan lähinnä sairastelujen takia. Eräskin lääke nosti painoa lyhyessä ajassa kahdeksan kiloa, sen lisäksi että maksoi satoja euroja ja sai nukahtamaan auton rattiin moottoritiellä. Toki joskus on tullut syötyä suruun, mutta ei mitenkään ongelmaksi asti. Olisin kuitenkin ammattilaissairastajavuosinani ihan heittämällä vaihtanut ruumiini paksuun mutta kivuttomaan ja toimivaan jos olisi sellainen vaihtoehto tarjottu! Mikään, ei mikään ole tärkeämpää kuin terveys. Sen tietää vain jos se on joskus ihan urakalla horjunut.

Niin että älä ala. Älä mulle rupee. Mun henkilökohtainen ennätys töröpääkommentaattorin nostossa on tuhat kiloa. Että ei huono. Ei huono ollenkaan!

Peukaloisen retket

Jos on elänyt vuosikausia kroonisen kivun kanssa ja joutunut useita kertoja kirurgin puukonkin alle, luulisi että pinnaa riittäisi niinkin mitättömän pikkuvaivan sietämiseen kuin peukkukipu. Pipi peukussa. Mutta ei kyllä, ei meinaa kestää hermo!

Kipu alkoi muutama viikko sitten kun tein raskaita rinnallevetoja. Eikun. Kipu alkoi muutama viikko sitten kun muutin Savonlinnasta kotiin. Eipä. Enkä ole liftannutkaan erityisen usein viime aikoina! Osaisinpa sanoa mitä tälle pahan onnen peukulle on käynyt! Jos olisi yksi ainoa hetki joka sen on särkenyt. Mutta mitäs sitten vaikka osaisinkin. Mitä sille voisi tehdä sittenkään. Kipu tuntuu koukistaessa ja puristaessa, eli käytännössä aina tarttuessa johonkin painavaan. Käytännössä kaikki tangolla tehtävät liikkeet (enkä nyt tarkoita hidas, hidas, nopee, nopee-askelsarjaa tangomusiikin tahdissa) käy peukun päälle. Koskkoo.

Reilun viikon verran olen varonut tekemästä kaikkia peukaloa rasittavia liikkeitä. Kävin eilen lääkärillä joka ultrasi sen, eikä siinä ainakaan näkynyt mitään erityistä. Lääkäri veikkasi jänteen olevan ärtynyt, mutta passitti vielä röntgeniin varmuuden vuoksi. Oli muuten erityisen hyvännäköinen ja miellyttävä lääkäriyksilö, täytyy tunnustaa! Syön nyt ensi hätään kuurin tulehduskipulääkettä ja hölvään siihen autokauppiaan partaveden hajuista Voltarenia. Ja ennen kaikkea yritän pitää hermot kasassa moisen pikkuasian takia. Se on luultavasti ärtynyt, koska olen tehnyt viime aikoina paljon tuota nostelua. Painavien asioiden nostelua, lempipuuhaani.

Se tässä vaan aavistuksen tympii kun päässä soi jo toista viikkoa Peukaloisten retkien tunnusmelodia. Josta tulee mieleen kanadanhanhet, jotka ovat vallanneet Vääksyn hienon uimarannan eikä sinne voi tehdä kesäretkeä, koska jos ei voi uida on turha mennä hienolle uimarannalle kikkareita väistelemään. Ja kanadanhanhista taas Kake Randelinin biisi jossa "Granadan taivas pudota saa, ooo, se pudota saa!"

Mutta on tuhat asiaa, joita voin tehdä vaikka pikkupikkupeukaloiseen sattuu! Asioita joita olen tänään tehnyt yhdeksällä kivuttomalla sormella ja yhdellä kipeällä: siivous, pyykinpesu, kaalilaatikon valmistaminen, tunnin lenkki koirakavereiden kanssa, nalkutus, uuden aarian haltuunottoyritys, kasvihuoneen kastelu, kuolleiden kukkien nyppiminen, treeneissä varovaisesti maastavetoa, rinnallevetoa ja työntöä (uusi ennätys, 60 kg!), juoksulenkki kestoltaan noin 20 minuuttia.


Joten peukku ylös!

Äläkä yhtään ihmettele siellä tuota vänkyryyttä, tuommoset ne on aina ollu!

Muistotreeni

Ratsastus on hieno harrastus.
Ratsastus on aivan jumalattoman vaarallinen harrastus. Jokainen hevosten kanssa puuhannut tietää, kuinka arvaamattomasti kiltti ja tuttukin hevonen saattaa käyttäytyä. Ratsastuspiireissä on jopa sanonta, että pitää tippua ainakin sata kertaa hevosen selästä, ennen kuin voi sanoa osaavansa ratsastaa. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin, mutta nyt tuntuu tarpeelliselta kertailla.

Jouduin ratsastusonnettomuuteen joulukuussa 2013. Se ei toki ollut ainoa lajissaan, olihan noita tipahteluja ollut aiemminkin. Joskus vuosia sitten vietin kolme viikkoa hiljaiseloa niskat liikkumatta, kun ratsastamani hevonen pelästyi ja peruutti ojaan minun jäädessä hevosen alle. Ja niin edelleen, nämä on ehkä vähän niitä synnytystarinoihin verrattavia "äläpähän mittään ku miulle kävi paljon pahemmin!"-stooreja. Tähän viimeisimpään tippumiseen johtavat syyt jäivät lopulta vähän hämärän peittoon, koska viimeisin havainto minusta ja hevosesta oli tallin läheiseltä pellolta, jonne olin suunnannut käpsyttelemään. Tarkoitus oli siis ihan vaan mennä käyntiä, ehkä ravata hiukan. Tallille kuitenkin palasi laukkaava hevonen ilman ratsastajaa, jolloin tallin väki lähti kiireesti minua etsimään. Siellä se möykky oli maannut pellolla liikkumatta, kypärä likaisena. Minämöykky.

Kaikenlaisia yksityiskohtia olin muistanut vielä samana päivänä, ja olin kertonutkin niitä läheisille. Olin kertonut toivoneeni että jalka ei jäisi kiinni jalustimeen, ettei hevonen raahaisi minua perässään. Seuraavana päivänä kaikki edeltävältä kuukaudelta oli pyyhkiytynyt pois. Ei mitään muistikuvaa koko tapahtumasta. Mitään pahoja fyysisiä vammoja en saanut, mustelmia siellä täällä, mutta sain rytäkässä lievän aivovamman. Sen seurauksena unohdin kaiken vastikään opettelemastani Kullervo-oopperasta, joka sentään oli hankalaa opeteltavaa ja harmitti siksikin ihan valtavasti. Kun uudelleen tartuin partituuriin, en muistanut ikinä kuulleeni koko teosta. Että kismitti! Änkytin jonkun aikaa, varsinkin hermostuessani ja väsyneenä. Ja väsymys, sitähän riitti!

Muisti ei palannut, edes pätkittäin. Siinä mielessä aivo-otus on ihmeellinen, että tarpeeksi traumaattiset asiat se pyyhkii pois. Ehkä en haluaisikaan muistaa. Toipuminen kesti kauan, mutta toivuin.

Kun eilen kuulin ratsastuonnettomuudessa kuolleesta tytöstä, vanhat traumat nosti päätään. Toinen onnettomuuteen joutuneista tytöistä on tuttu lapsi, hän joka selviytyi. Kaiken tämän kuultuani menin oudon sekavalla mielellä treenaamaan eilen. Piti saada ennätykset aikaan maastavedossa, takakyykyssä sekä pystypunnerruksessa. Ei ollut vahva olo, oli ymmyrkäinen. Oli olo, että miksi toiset täällä saa jatkaa voimailua ja toiset kuolee pois. Jostain sitä voimaa ihminen kuitenkin ammentaa. Ehkä siinä vähän ajattelin, että minä jäin tänne, minulla on voimaa. Nostaisin vaikka sen hevosen jos se jotain auttaisi. Nostaisin ja talliin kantaisin, ettei sen tarvitsisi päättömänä paeta. Ettei yhdenkään perheen tarvitsisi sellaisen surun kanssa elää, mikä heitä nyt väistämättä kohtaa.

Takakyykkytulos parani kymmenellä kilolla entisestä yhdeksästäkymmenestä sataan. Sata kuulostaa omaan korvaan jo aika fancylta. Pystypunnerrus parani viidellä kilolla 42,5 -> 47,5 kg. Maastavedon jätin tekemättä kipeän selän ja peukalon vuoksi. Selän vihottelusta en ota selvää, mutta peukalo on ollut kolmisen viikkoa niin kipeä, etten saa sitä kunnolla koukistettua. Joku siinä mättää. Maastavedon sijaan kävin juoksemassa pahan olon pois, tein spurtteja kunnes tuli vähän paha olo. No hyvä on, aika paha.

Joku ajatuksen tapainen siinä spurtatessa kävi mielessäkin, joku sen kaltainen että on se hyvä että minun paha oloni tällä hetkellä johtuu vain fyysisestä suorituksesta. Että kun tämän lopetan, voin taas paremmin. On suruja ja kipuja joita ei voi juosta pakoon. Kiitin ruumistani siitä, että se on selviytynyt. Tunsin että voisin juosta vaikka maailman ääriin ja nostaa maailman kaikki hevoset ilmaan, jos se lapsensa menettänyttä perhettä ja ystävänsä menettänyttä tyttöä auttaisi. Ei ole reilua elämä. Ei ole, mutta tälle kolhuja saaneelle ruumiille kiitos. Hyvin olet selviytynyt.

Viikkokatsaus, kevytversio

Suoritin matonpesun käyttäen sekä perinteisiä että kokeellisia menetelmiä. Perinteisyyttä edustaa mäntysuopa. Painepesuri häilyy perinnetavan ja kokeellisuuden rajalla, autotallin edustalle levitetty pressupohjainen pesupaikka ehkä enemmänkin uutta innovatsioonia. Tähän ryhdyin ei niinkään kodin puhtaus silmäkulmassa häämöttäen vaan lähinnä raivostus naapurin löytämää moottorisahaa kohtaan. Kolmatta päivää. Ärrärrärrr. Säestin kiroten. Kiroten niin maan ------sti. Vaikka se on oikeasti kivaa puuhaa! Ja matonpesustahan seuraa suursiivous. Niin että jokainen lattialista tulee pyyhittyä. Ja sohvan irrotettavat osat pestyä. Ja niin edelleen.

Koiraystävä täytti vuosia, nakkikakkuun ilmestyi kahdeksan kynttilää! Hotkis ja röyh, se se on karvaisen ystävän kiitos. Ja riippukeinussa piti syntymäpäivän kunniaksi köllöttää. Yhdessä lojuttiin. Mikäpä siinä ollessa, uusin Mari Jungstedtin dekkari käpälässä ja vesipullo toisessa. Vieressä väsymätön vahtikoira.

Marjat kyspyy ja ne pitää kerätä.

Mikään ei ole niin kekseliäs kuin marjanpoimija, jolta meinaa loppua kädet kesken:

Kurkkuja tulee tänä vuonna paljon. Tein tismalleen saman säilönnällisen operaation niille kuin viime vuonna, mutta nyt jo voi arvata että ihan erimakuisia niistä tulee. Ei osu salama samaan puuhun kahta kertaa!

Ja jos löytää lähes kilon mustiatorvisieniä sekä kantarelleja, tulee riemumielelle!
Kausi on avattu, lempikausi, sienikausi!

Niinkuin viikkokatsaus kertoo, kotona on vietetty paljon aikaa. Metsässä myös. Kotona on ihana olla jos on koko kesän ollut sieltä pois. Treenikausikin on avattu niinkuin viime postauksessa kerroin, mutta siitä kerron ensi kerralla lisää. Vaikkei rakas harrastukseni saanutkaan tällä kertaa enempää palstatilaa, mainittakoon että viisi kertaa tälläkin viikolla on harrasteen parissa aikaa vietetty. Ettei kukaan siellä nyt luule, että tämä on vain joku Marjanpoimijan blogi. Sienikoiramatonpesijän blogi. Koiranrapsuttajan päiväkirja. Kyllä kuule nosteltu on! Kerran meinasin hengästyäkin! Ja olen melkein varma, että se oli hikeä mikä eilen iholtani tippui, mutta en ole varma enkä kehtaa keltään kysyä. Tai sitten olin vain juonut huolimattomasti vesipullosta, voi se olla niinkin. Siitä kuitenkin lisää ensi kerralla!

Tuhansien iloisten klikkausten blog'

Tulin ylpeänä kertomaan, että kertomuksiani elävästä elämästä on klikattu tuhansia kertoja! Se on paljon näin vähän aikaa olemassa olleelle blogille. Kiitos siitä! Virolaiset ystäväni kertoivat myös suomentavansa tätä niille virolaiskavereille jotka eivät niin hyvin suomea osaa. Kyllä lämmittää mieltä moinen! Oikein koppasee syvänalasta! Vaikka täällä minä vaan omiani lätisen enkä aina ole ollenkaan varma onko siellä ruudun toisella puolella ketään. Kai siellä siis on!

Lupasin myös lähettää erityisterveiset Savonlinnan oopperajuhlakuoron miehille. Siispä: erityisterveiset Savonlinnan oopperajuhlakuoron miehille Voimaserkulta!

Miehistä päästäänkin tärkeämpään asiaan nimittäin naisiin. Sain kollegoiltani oopperajuhlakuoron sopraanoilta kiitokseksi äänenvalvojan pestistäni lahjakortin urheiluliikkeeseen. Vihdoin pystyin satsaamaan painonnostokenkiin! Kerrassaan loistavaa, kiitos vielä teille! Mulla on siis ensimmäinen sponssituote käsiss.. jaloissani, tuntuu tärkeältä!

Tänään palasin Omalle Salille. Kylläpä tuntui onnekkaalta saada palata tuttujen tuoksujen (KYLLÄ, kumimaton tuoksu huumaa tajunnan!), äänimaailmoiden ja ennen kaikkea tuttujen ja tärkeiksi muodostuneiden ihmisten pariin. Blogin nimen tosin meinasin tämänpäiväisen perusteella vaihtaa Heikkopeikoksi, koska nnnnnnnnggghhh... ärrrrhhhhh.. prrrrrkkklll.... onsenytgrhhhh... mutta päätin antaa itselleni armoa. Mulla on pitkä tie edessä, vasta vähän aikaa olen treenannut ja kesän himmaileva treenityyli on ensimmäinen pidempi jakso jolloin en ole treenannut viidestä kuuteen kertaa viikossa. Se suattap tehä ihan hyvvää!

Mutta rehvastelevaan tyyliini toistan itseäni: tuhansia klikkauksia. Tuhansia! Tätä menoa saan jatkuvasti kuunnella sponsorirekkojen peruutusääntä pihallani! Piip-piip-piip! Niiden jatkuva letka pitkin kotikatua saa naapuruston kateellisen raivon partaalle, eikä yritykset lepytellä heitä proteiinijauhein onnistu, ja sponsorirekat vaihtuvatkin yllättäen mätiin tomaatteihin ja koirankakkaan postilaatikossa. Mutta myöhemmin naapuruston illanistujaisissa he muistelevat että se letka, se oli pitkä!