Kisasiskoa on jo lapsena kuvailtu määrätietoiseksi, voitontahtoiseksi, ja kilpailuhenkiseksi ihmiseksi jolla on tavoitteet korkealla, tukka takana ja elämä edessä. Kisasisko ottaa lautapelit tosissaan. Laskee pisteitä sulkapallopelissä, jota Kisasiskon pelikaveri Tossuterttu ei tiedä peliksi kutsuttavankaan. Tossuterttu luuli sulkapallon olevan kivaa pallottelua, johon suostui työkaverinsa Kisasiskon houkuttelemana, koska kuulemma Kisis ei myöskään ole koskaan pelannut. Eipä!
Tossuterttu pitää elämän mukanaan tuomista kommervenkeistä ihan sellaisenaan. Terttu ei tarvitse jännitystä elämäänsä, mitä nyt joskus lottoaa, muttei niinkään jännityksen vuoksi vaan ehkä enemmänkin kansantaloudellisista syistä. Tossuterttu pitää huolta niistä jotka kärsii. Ala-asteella hiihtokilpailuissa hän nautti hiihtolenkistä sinänsä, muttei ymmärtänyt miksi sillä asialla pitää kisailla, kun kuitenkin liikuntatunti kestää kaikilla saman verran ja jos on ensimmäisenä maalissa, joutuu värjöttelemään pahimmassa tapauksessa opettajan kanssa kaksin ladun päässä. Tossuterttu taktikoi, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, ja antaa ystävänsä Kisasiskon mennä ohi. Ohitse vilahtaa myös Keskimäärä-Mervi ja Ihansama-Iitu. Latu on tyhjä ja vihdoin Terttu nauttii! Posket punottavat ja räkä valuu pelkästään iloisella tavalla nenästä. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä!
Voit arvata kuinka vaikeaa minun on ollut Tossuterttu-ihmistyypin edustajana yrittää luovia kilpailuhenkisellä laulualalla! Eikä pelkästää kilpailuhenkisellä, vaan ihan uskomattoman kovalla ja raa'alla alalla, jossa paremmuuden mittarina on joku niin käsittämättömän abstrakti asia kuin kaunis ääni. Mikä on kaunis ääni? Miten se mitataan? Miten voi olla olemassa laulukilpailuja, kuka sen määrittää kuka on paras? Pidän tuosta, tuosta en pidä. Hullu maailma!
On ollut huojentavaa kääntää fokus pois sieltä raadollisestakin laulumaailmasta ja suunnata mitattaville alueille crossfitin pariin. Nostanko tuon asian, juoksenko tuon matkan, saanko toistot tehtyä ja jos niin missä ajassa? Vaikken voi sanoa nauttivani siitä, että jälleen elämässä mitataan, jälleen kilpaillaan ja taas pitää vilkuilla taakseen, on tässä hommassa sentään joku järki! Tiedän mitä mitataan. Ei ole tuomaria joka tykkää enemmän vaaleista iltapuvuista kuin tummista, ja täten mitätöi suorituksesi jossain kilpailussa johon olet harjoitellut viimeiset viisi vuotta. Abstrakti muuttui konkreettiseksi.
Tossuterttuna tässä piilee sekä hankaluus että toivonkipinä. Nyt jo huomaan vältteleväni ohjattuja tunteja, joissa tehdään asioita aikaa vastaan. Ahdistaa kun pitää hosua ja tahtoisin tehdä kunnolla ajatuksen kanssa ja puhtaasti. Jos on liikaa ihmisiä, ahdistaa. Tahtoisin mitata asioita, tahtoisin tehdä yhdessä toisten kanssa, mutta pelkään sitä kokonaisvaltaista irrationaalista tunnetta omasta paskuudesta, joka juontaa juurensa laulunopiskeluajoille. Kun koskaan, ei mikään ikinä riittänyt. Aina tuli joku parempi.
Toivonkipinän löydän oudolla tavalla juuri siitä, että aina tulee joku parempi. Niin tuleekin, se on fakta, varsinkin jos osaaminen on jossain siellä alimman olemassaolevan tason alapuolella. Se ei haittaa kun muistaa kisaavansa vain ja ainoastaan itseään vastaan. Ja se, voi pojat, se se vasta kamalin ja parhain kisakaveri onkin! Välillä toki ihan salaa sisäinen Terttuni huomaa ihailevansa jonkun treenikaverin jotain piirrettä, ominaisuutta tai taitoa. Oh miten köykänen askel! Piru, se vetää noin hienosti leukoja! Tuosta noin vaan tuplanaruhyppyjä huitelee! Kisasisko nauttii siitä että voittaa mutta me Terttutyypit, me nautitaan siitä että saadaan ylipäänsä tehdä. Menkää vaan, por favor! Juokse ja vilkuile, minä nautin matkasta!
