Mikä on vaikein treenaamiseeni liittyvä asia? Pahin heikkous? Onko se heppoinen keskivartalon hallinta, yleinen heikkopeikkous, huono liikkuvuus?
Ihan kaikkein vaikeinta on lepo. Levon tarpeen tunnistaminen, lepohetken pyhittäminen, lepopäivien ymppääminen kalenteriin, lepopäivän viettäminen, kaikki lepäämiseen liittyvä. Miten tämä voi olla mahdollista, vanhalla lepolassella, sohvien kruunaamattomalla kuningattarella muka ongelmia köllötyksen kanssa? Salli mun nauraa! Pitkin hampain se on tunnustettava, mutta näin on näreet. Olen harrastanut crossfitia nyt kahdeksan kuukautta ja rehellisesti sanottuna ainoa asia jossa en ole sanottavasti edistynyt on lepo kaikissa muodoissaan.
Viimeisin esimerkki päättömän typerästä levon laiminlyönnistä on viime viikolta. Olin tehnyt perjantaihin mennessä viisi treeniä, joista yksi oli superraskas maastavetotreeni jonka aikana näin vähän tähtiä. Perus. Oksetti ja silmissä vilkkui. Seuraavana päivänä kuitenkin piti taas jotain tehdä ja sitä seuraavana ja niin edelleen. Koska se on kivaa, koska se on ihaninta maailmassa. Jos on erittäin huonosti palautunut ja väsyttää niin ettei saa nukuttua, mitä tekee ihminen? Kartsalle lähtee, niin kuin me täällä Lahessa sanotaan. Kartsalle, rilluttelemaan, humputtelemaan, karaokeen Kikkaa laulamaan sillä seurauksella, että lauantaina en saanut aamupuuroa suuhun lusikoitua, niin kovasti koko runneltuun ruumiiseen koski. Kun iltapäivällä lähdin vihdoin koiraa ulkoiluttamaan, en saanut käsiä liikuteltua normaalilla tavalla, vaan kävelin portsarityyliin appelsiinit kainaloissa, kädet hieman koukussa. Ihan vaan koska niitä ei saanut suoraksi. Kiroilua. Ähinää. Naaman kurtistelua. Raskas hengitys ja muut kipua kuvaavat eleet.
"Ohhoh, ehheh, aijai" hoki hän seuraavan yön tuskaisena kääntyillessän, mutta koska sunnuntaina jalat tuntui ihan periaatteessa raikkailta, lähti tekemään kyykkytreenin. Maanantaina tämä samainen Tarinoidemme Sankaritar heräsi yskäisenä ja hakattuna. Oli tullut tauti. Ihme juttu, vaikka pitää itsestään noinkin hyvin huolta! Tauti tulee vaikka ruumiinsa signaaleja kuuntelee tarkkaan! Niinpä. Itseeni menin. Ei siinä jälkikäteen glutamiinien ja c-vitamiinien tankkaaminen auta. Pitäisi ennaltaehkäistä tauti kaikkein halvimmalla mahdollisella konstilla: käyttämällä harkintaa. Aivoja, toisin sanoen. Enemmän aivoja, vähemmän lihasta.
Tämän tositarinan voisi lopettaa jollakin "nyt kuuntelen kehoani ja kunnioitan sitä paremmin"-tyyppisellä jeesustelulla, mutta niin sitä vaan tänäänkin itkua tuhersin kun läheiseni kielsivät menemästä treeneihin vielä, koska yskä ei ole kokonaan häipynyt. Vaikeaa oli olla menemättä, ihan kuin tempauksen tekniikkaa ei voisi opetella ensi viikollakin. Tai ensi vuonna. Ihan kuin en olisi elänyt yli kolmeakymmentä vuotta osaamatta kyseistä painonnostoliikettä. Se voi odottaa. Tiedetään. En vaan silti muka meinaa malttaa odottaa tervehtymistä.
Jos ei ole kyse sairaudesta paranemisesta, vaan ihan tuikitavallisesta lepopäivästä, joita viikkoonsa pitäisi meistä jokaisen sisällyttää, ei levon toki tarvitse tarkoittaa äksänä sohvalla makaamista. Nyt kun luonto on kauneimmillaan, voi lepopäivän hyödyntää menemällä puolukkaan tai sienimetsälle. Voi käydä kaverin kanssa lenkillä ja hölöttää läpi päivän polttavimmat aiheet, joita tällä viikolla ovat olleet jostain syystä mm. Bull Mentulan vatsantoiminta, asuinalueemme sähkökatkos ja maa-artisokan satoaika. Voi myös yrittää ottaa mallia koirasta, joka lepää aina kun on mahdollista. Sitten kun taas on puuhasteluaika, siihen ryhdytään uusin voimin ja levänneenä, ei niin kuin eräät Lepopäivävammaiset.
Onko vaikeaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti