Ratsastus on aivan jumalattoman vaarallinen harrastus. Jokainen hevosten kanssa puuhannut tietää, kuinka arvaamattomasti kiltti ja tuttukin hevonen saattaa käyttäytyä. Ratsastuspiireissä on jopa sanonta, että pitää tippua ainakin sata kertaa hevosen selästä, ennen kuin voi sanoa osaavansa ratsastaa. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin, mutta nyt tuntuu tarpeelliselta kertailla.
Jouduin ratsastusonnettomuuteen joulukuussa 2013. Se ei toki ollut ainoa lajissaan, olihan noita tipahteluja ollut aiemminkin. Joskus vuosia sitten vietin kolme viikkoa hiljaiseloa niskat liikkumatta, kun ratsastamani hevonen pelästyi ja peruutti ojaan minun jäädessä hevosen alle. Ja niin edelleen, nämä on ehkä vähän niitä synnytystarinoihin verrattavia "äläpähän mittään ku miulle kävi paljon pahemmin!"-stooreja. Tähän viimeisimpään tippumiseen johtavat syyt jäivät lopulta vähän hämärän peittoon, koska viimeisin havainto minusta ja hevosesta oli tallin läheiseltä pellolta, jonne olin suunnannut käpsyttelemään. Tarkoitus oli siis ihan vaan mennä käyntiä, ehkä ravata hiukan. Tallille kuitenkin palasi laukkaava hevonen ilman ratsastajaa, jolloin tallin väki lähti kiireesti minua etsimään. Siellä se möykky oli maannut pellolla liikkumatta, kypärä likaisena. Minämöykky.
Kaikenlaisia yksityiskohtia olin muistanut vielä samana päivänä, ja olin kertonutkin niitä läheisille. Olin kertonut toivoneeni että jalka ei jäisi kiinni jalustimeen, ettei hevonen raahaisi minua perässään. Seuraavana päivänä kaikki edeltävältä kuukaudelta oli pyyhkiytynyt pois. Ei mitään muistikuvaa koko tapahtumasta. Mitään pahoja fyysisiä vammoja en saanut, mustelmia siellä täällä, mutta sain rytäkässä lievän aivovamman. Sen seurauksena unohdin kaiken vastikään opettelemastani Kullervo-oopperasta, joka sentään oli hankalaa opeteltavaa ja harmitti siksikin ihan valtavasti. Kun uudelleen tartuin partituuriin, en muistanut ikinä kuulleeni koko teosta. Että kismitti! Änkytin jonkun aikaa, varsinkin hermostuessani ja väsyneenä. Ja väsymys, sitähän riitti!
Muisti ei palannut, edes pätkittäin. Siinä mielessä aivo-otus on ihmeellinen, että tarpeeksi traumaattiset asiat se pyyhkii pois. Ehkä en haluaisikaan muistaa. Toipuminen kesti kauan, mutta toivuin.
Kun eilen kuulin ratsastuonnettomuudessa kuolleesta tytöstä, vanhat traumat nosti päätään. Toinen onnettomuuteen joutuneista tytöistä on tuttu lapsi, hän joka selviytyi. Kaiken tämän kuultuani menin oudon sekavalla mielellä treenaamaan eilen. Piti saada ennätykset aikaan maastavedossa, takakyykyssä sekä pystypunnerruksessa. Ei ollut vahva olo, oli ymmyrkäinen. Oli olo, että miksi toiset täällä saa jatkaa voimailua ja toiset kuolee pois. Jostain sitä voimaa ihminen kuitenkin ammentaa. Ehkä siinä vähän ajattelin, että minä jäin tänne, minulla on voimaa. Nostaisin vaikka sen hevosen jos se jotain auttaisi. Nostaisin ja talliin kantaisin, ettei sen tarvitsisi päättömänä paeta. Ettei yhdenkään perheen tarvitsisi sellaisen surun kanssa elää, mikä heitä nyt väistämättä kohtaa.
Takakyykkytulos parani kymmenellä kilolla entisestä yhdeksästäkymmenestä sataan. Sata kuulostaa omaan korvaan jo aika fancylta. Pystypunnerrus parani viidellä kilolla 42,5 -> 47,5 kg. Maastavedon jätin tekemättä kipeän selän ja peukalon vuoksi. Selän vihottelusta en ota selvää, mutta peukalo on ollut kolmisen viikkoa niin kipeä, etten saa sitä kunnolla koukistettua. Joku siinä mättää. Maastavedon sijaan kävin juoksemassa pahan olon pois, tein spurtteja kunnes tuli vähän paha olo. No hyvä on, aika paha.
Joku ajatuksen tapainen siinä spurtatessa kävi mielessäkin, joku sen kaltainen että on se hyvä että minun paha oloni tällä hetkellä johtuu vain fyysisestä suorituksesta. Että kun tämän lopetan, voin taas paremmin. On suruja ja kipuja joita ei voi juosta pakoon. Kiitin ruumistani siitä, että se on selviytynyt. Tunsin että voisin juosta vaikka maailman ääriin ja nostaa maailman kaikki hevoset ilmaan, jos se lapsensa menettänyttä perhettä ja ystävänsä menettänyttä tyttöä auttaisi. Ei ole reilua elämä. Ei ole, mutta tälle kolhuja saaneelle ruumiille kiitos. Hyvin olet selviytynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti