Serkku nousi sohvalta ja teki ennätyksen

Kuvassa ei ole Voimaserkku vaan Googlesetä joka pitää nähtävästi serkun tavoin maastavedosta. Minpä kerron! Eilinen treeni sisälsi kaikkia lempiliikkeitäni eli maastavetoa, maastavetoa sekä maastavetoa. Tarkoitus oli puhkua läpi neljä kertaa viiden noston sarjat. Jotenkin siinä sitten lähti niin sanotusti laulu soimaan, tuloksena 80-85-90-100 kg. Ei lainkaan hullummin siihen nähden, että vasta pari kuukautta sitten sain satasella yhden toiston, ja nyt niitä meni viisi putkeen! Työosuuden jälkeen teki mieli vielä hiukan kokeilla oliskos puhtia jäljellä, ja mitä ykkösmaksimi sanoisi tänään. Aika iloiseksi tulin 115 kg onnistuneesta nostosta, jihuu! Maastaveto on jotenkin tarpeeksi simppeli liike tällaiselle perussimppelille ihmiselle, ja se onkin kehittynyt mulla ihan hurjasti viime aikoina. Keväällä olin ajatellut että olisi siistiä saada se satanen nostettua juhannukseen mennessä, ja nyt se ylittyi jo mukavasti viidellätoista kilolla. Ja sydän täyttyi ilolla! En tiedä huomasitko, että pystyn riimittelemään kaiken tämän voimapuheen lomassa. Riimittelyn taito onkin mulla aina ollut hanskassa ihan omassa.

Ja koska mikään ei ole niin yksinkertaista miltä se pinnalta näyttää, kerron hiukan taustaa tälle hullulle onnistumisonnelle. Viime syksynä olin niin mahdottoman huonossa fyysisessä kunnossa pitkän sairastelujakson jälkeen, etten jaksanut käyskennellä sienimetsässä kuin viitisen minuuttia, jonka jälkeen olin aivan puhki. Olin syönyt vuoden aikana 13 antibioottikuuria, selviytynyt ratsastuonnettomuudessa saamastani lievästä aivovammasta, joka vei lähimuistin ja toi tullessaan änkytyksen, olin maannut sohvassa toivoen mitä tahansa ratkaisua iän ikuiseen sairastelukierteeseen ja epäonneen joka tuntui vainoavan vuosi toisensa jälkeen.

Tämän mainitsemani viiden minuutin sienireissun jälkeen jaksoin seuraavalla kerralla jo kymmenen minuuttia. Pikku hiljaa pidensin metsäreissuja, lähdin kavereiden ja kaverikoirien kanssa hieman pidemmälle, kauemmas ja talvella jaksoin jo entiseen malliin. Aloitin jumpan, ensin kerran viikossa kevyesti. Uskaltauduin mukavaan paikkaan ryhmäliikuntatunneille, ja saatoin käydä jo muutamia kertoja viikossa ja vähän rankemmillakin tunneilla. Jouluna sain lahjaksi toivomani sykemittarin, jonka kuntotestin mukaan kuntoni oli silloin kohtalainen. (Mainitsinkin viime postauksessa siitä, että erinomainen kuntotaso oli enää ihan parista treenistä kiinni. Eilen sen saavutin! Onnea erinomainen Voimaserkku!)

Lahteen avattiin crossfitsali helmikuun alussa, ja nähtyäni mainoksen päätin aivan sekunnissa ilmoittautua On Ramp-kurssille, joka käydään ennen varsinaisten treenien aloittamista. Ilmoittautumisen jälkeen tuli aivan jumalaton katumus, että mitähän ihmettä nyt oikein ajattelin, enhän minä siellä tule pärjäämään, hyväkuntoisten ihmisten parissa.  Mutta onneksi olin väärässä. Pärjäsin. Pärjään edelleen. Ihan susihuonohan mä olen joissain asioissa, jotkut osiot kehittyy pienesti, jotkut enemmän, mutta pärjäämisasia ei ole enää käynyt mielessä. Nyt mä vaan nautin. Mä nautin jokaisesta treenistä jonka saan tehdä. Jokaisesta terveestä päivästä, huonostakin harjoituksesta jossa olen hitain ja heikoin. Ei haittaa, olen elossa, vahva ja nousen.