Muistotreeni

Ratsastus on hieno harrastus.
Ratsastus on aivan jumalattoman vaarallinen harrastus. Jokainen hevosten kanssa puuhannut tietää, kuinka arvaamattomasti kiltti ja tuttukin hevonen saattaa käyttäytyä. Ratsastuspiireissä on jopa sanonta, että pitää tippua ainakin sata kertaa hevosen selästä, ennen kuin voi sanoa osaavansa ratsastaa. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin, mutta nyt tuntuu tarpeelliselta kertailla.

Jouduin ratsastusonnettomuuteen joulukuussa 2013. Se ei toki ollut ainoa lajissaan, olihan noita tipahteluja ollut aiemminkin. Joskus vuosia sitten vietin kolme viikkoa hiljaiseloa niskat liikkumatta, kun ratsastamani hevonen pelästyi ja peruutti ojaan minun jäädessä hevosen alle. Ja niin edelleen, nämä on ehkä vähän niitä synnytystarinoihin verrattavia "äläpähän mittään ku miulle kävi paljon pahemmin!"-stooreja. Tähän viimeisimpään tippumiseen johtavat syyt jäivät lopulta vähän hämärän peittoon, koska viimeisin havainto minusta ja hevosesta oli tallin läheiseltä pellolta, jonne olin suunnannut käpsyttelemään. Tarkoitus oli siis ihan vaan mennä käyntiä, ehkä ravata hiukan. Tallille kuitenkin palasi laukkaava hevonen ilman ratsastajaa, jolloin tallin väki lähti kiireesti minua etsimään. Siellä se möykky oli maannut pellolla liikkumatta, kypärä likaisena. Minämöykky.

Kaikenlaisia yksityiskohtia olin muistanut vielä samana päivänä, ja olin kertonutkin niitä läheisille. Olin kertonut toivoneeni että jalka ei jäisi kiinni jalustimeen, ettei hevonen raahaisi minua perässään. Seuraavana päivänä kaikki edeltävältä kuukaudelta oli pyyhkiytynyt pois. Ei mitään muistikuvaa koko tapahtumasta. Mitään pahoja fyysisiä vammoja en saanut, mustelmia siellä täällä, mutta sain rytäkässä lievän aivovamman. Sen seurauksena unohdin kaiken vastikään opettelemastani Kullervo-oopperasta, joka sentään oli hankalaa opeteltavaa ja harmitti siksikin ihan valtavasti. Kun uudelleen tartuin partituuriin, en muistanut ikinä kuulleeni koko teosta. Että kismitti! Änkytin jonkun aikaa, varsinkin hermostuessani ja väsyneenä. Ja väsymys, sitähän riitti!

Muisti ei palannut, edes pätkittäin. Siinä mielessä aivo-otus on ihmeellinen, että tarpeeksi traumaattiset asiat se pyyhkii pois. Ehkä en haluaisikaan muistaa. Toipuminen kesti kauan, mutta toivuin.

Kun eilen kuulin ratsastuonnettomuudessa kuolleesta tytöstä, vanhat traumat nosti päätään. Toinen onnettomuuteen joutuneista tytöistä on tuttu lapsi, hän joka selviytyi. Kaiken tämän kuultuani menin oudon sekavalla mielellä treenaamaan eilen. Piti saada ennätykset aikaan maastavedossa, takakyykyssä sekä pystypunnerruksessa. Ei ollut vahva olo, oli ymmyrkäinen. Oli olo, että miksi toiset täällä saa jatkaa voimailua ja toiset kuolee pois. Jostain sitä voimaa ihminen kuitenkin ammentaa. Ehkä siinä vähän ajattelin, että minä jäin tänne, minulla on voimaa. Nostaisin vaikka sen hevosen jos se jotain auttaisi. Nostaisin ja talliin kantaisin, ettei sen tarvitsisi päättömänä paeta. Ettei yhdenkään perheen tarvitsisi sellaisen surun kanssa elää, mikä heitä nyt väistämättä kohtaa.

Takakyykkytulos parani kymmenellä kilolla entisestä yhdeksästäkymmenestä sataan. Sata kuulostaa omaan korvaan jo aika fancylta. Pystypunnerrus parani viidellä kilolla 42,5 -> 47,5 kg. Maastavedon jätin tekemättä kipeän selän ja peukalon vuoksi. Selän vihottelusta en ota selvää, mutta peukalo on ollut kolmisen viikkoa niin kipeä, etten saa sitä kunnolla koukistettua. Joku siinä mättää. Maastavedon sijaan kävin juoksemassa pahan olon pois, tein spurtteja kunnes tuli vähän paha olo. No hyvä on, aika paha.

Joku ajatuksen tapainen siinä spurtatessa kävi mielessäkin, joku sen kaltainen että on se hyvä että minun paha oloni tällä hetkellä johtuu vain fyysisestä suorituksesta. Että kun tämän lopetan, voin taas paremmin. On suruja ja kipuja joita ei voi juosta pakoon. Kiitin ruumistani siitä, että se on selviytynyt. Tunsin että voisin juosta vaikka maailman ääriin ja nostaa maailman kaikki hevoset ilmaan, jos se lapsensa menettänyttä perhettä ja ystävänsä menettänyttä tyttöä auttaisi. Ei ole reilua elämä. Ei ole, mutta tälle kolhuja saaneelle ruumiille kiitos. Hyvin olet selviytynyt.

Viikkokatsaus, kevytversio

Suoritin matonpesun käyttäen sekä perinteisiä että kokeellisia menetelmiä. Perinteisyyttä edustaa mäntysuopa. Painepesuri häilyy perinnetavan ja kokeellisuuden rajalla, autotallin edustalle levitetty pressupohjainen pesupaikka ehkä enemmänkin uutta innovatsioonia. Tähän ryhdyin ei niinkään kodin puhtaus silmäkulmassa häämöttäen vaan lähinnä raivostus naapurin löytämää moottorisahaa kohtaan. Kolmatta päivää. Ärrärrärrr. Säestin kiroten. Kiroten niin maan ------sti. Vaikka se on oikeasti kivaa puuhaa! Ja matonpesustahan seuraa suursiivous. Niin että jokainen lattialista tulee pyyhittyä. Ja sohvan irrotettavat osat pestyä. Ja niin edelleen.

Koiraystävä täytti vuosia, nakkikakkuun ilmestyi kahdeksan kynttilää! Hotkis ja röyh, se se on karvaisen ystävän kiitos. Ja riippukeinussa piti syntymäpäivän kunniaksi köllöttää. Yhdessä lojuttiin. Mikäpä siinä ollessa, uusin Mari Jungstedtin dekkari käpälässä ja vesipullo toisessa. Vieressä väsymätön vahtikoira.

Marjat kyspyy ja ne pitää kerätä.

Mikään ei ole niin kekseliäs kuin marjanpoimija, jolta meinaa loppua kädet kesken:

Kurkkuja tulee tänä vuonna paljon. Tein tismalleen saman säilönnällisen operaation niille kuin viime vuonna, mutta nyt jo voi arvata että ihan erimakuisia niistä tulee. Ei osu salama samaan puuhun kahta kertaa!

Ja jos löytää lähes kilon mustiatorvisieniä sekä kantarelleja, tulee riemumielelle!
Kausi on avattu, lempikausi, sienikausi!

Niinkuin viikkokatsaus kertoo, kotona on vietetty paljon aikaa. Metsässä myös. Kotona on ihana olla jos on koko kesän ollut sieltä pois. Treenikausikin on avattu niinkuin viime postauksessa kerroin, mutta siitä kerron ensi kerralla lisää. Vaikkei rakas harrastukseni saanutkaan tällä kertaa enempää palstatilaa, mainittakoon että viisi kertaa tälläkin viikolla on harrasteen parissa aikaa vietetty. Ettei kukaan siellä nyt luule, että tämä on vain joku Marjanpoimijan blogi. Sienikoiramatonpesijän blogi. Koiranrapsuttajan päiväkirja. Kyllä kuule nosteltu on! Kerran meinasin hengästyäkin! Ja olen melkein varma, että se oli hikeä mikä eilen iholtani tippui, mutta en ole varma enkä kehtaa keltään kysyä. Tai sitten olin vain juonut huolimattomasti vesipullosta, voi se olla niinkin. Siitä kuitenkin lisää ensi kerralla!

Tuhansien iloisten klikkausten blog'

Tulin ylpeänä kertomaan, että kertomuksiani elävästä elämästä on klikattu tuhansia kertoja! Se on paljon näin vähän aikaa olemassa olleelle blogille. Kiitos siitä! Virolaiset ystäväni kertoivat myös suomentavansa tätä niille virolaiskavereille jotka eivät niin hyvin suomea osaa. Kyllä lämmittää mieltä moinen! Oikein koppasee syvänalasta! Vaikka täällä minä vaan omiani lätisen enkä aina ole ollenkaan varma onko siellä ruudun toisella puolella ketään. Kai siellä siis on!

Lupasin myös lähettää erityisterveiset Savonlinnan oopperajuhlakuoron miehille. Siispä: erityisterveiset Savonlinnan oopperajuhlakuoron miehille Voimaserkulta!

Miehistä päästäänkin tärkeämpään asiaan nimittäin naisiin. Sain kollegoiltani oopperajuhlakuoron sopraanoilta kiitokseksi äänenvalvojan pestistäni lahjakortin urheiluliikkeeseen. Vihdoin pystyin satsaamaan painonnostokenkiin! Kerrassaan loistavaa, kiitos vielä teille! Mulla on siis ensimmäinen sponssituote käsiss.. jaloissani, tuntuu tärkeältä!

Tänään palasin Omalle Salille. Kylläpä tuntui onnekkaalta saada palata tuttujen tuoksujen (KYLLÄ, kumimaton tuoksu huumaa tajunnan!), äänimaailmoiden ja ennen kaikkea tuttujen ja tärkeiksi muodostuneiden ihmisten pariin. Blogin nimen tosin meinasin tämänpäiväisen perusteella vaihtaa Heikkopeikoksi, koska nnnnnnnnggghhh... ärrrrhhhhh.. prrrrrkkklll.... onsenytgrhhhh... mutta päätin antaa itselleni armoa. Mulla on pitkä tie edessä, vasta vähän aikaa olen treenannut ja kesän himmaileva treenityyli on ensimmäinen pidempi jakso jolloin en ole treenannut viidestä kuuteen kertaa viikossa. Se suattap tehä ihan hyvvää!

Mutta rehvastelevaan tyyliini toistan itseäni: tuhansia klikkauksia. Tuhansia! Tätä menoa saan jatkuvasti kuunnella sponsorirekkojen peruutusääntä pihallani! Piip-piip-piip! Niiden jatkuva letka pitkin kotikatua saa naapuruston kateellisen raivon partaalle, eikä yritykset lepytellä heitä proteiinijauhein onnistu, ja sponsorirekat vaihtuvatkin yllättäen mätiin tomaatteihin ja koirankakkaan postilaatikossa. Mutta myöhemmin naapuruston illanistujaisissa he muistelevat että se letka, se oli pitkä!

Enkkajenkka

Piti tehdä kevyt treeni. Sillä tavalla kevyt, ettei ihan joka lihakseen sattuisi montaa päivää putkeen, kun on tässä tätä oopperan tekemistä tiedossa päivittäin,  ja Olavinlinna on tervejalkaiselle vetreällekin vähän vaikea paikka kulkea. Että mennääs tekemään pieni maastavetotreeni, ihan pikkiriikkisen, hipsis höpsis.

Ihminen on siitä hassu otus että sehän intoutuu nähdessään paljon painavia asioita, joita voisi nostella. Oooh, tuolla nurkassa 20 kilon kumiköntit aivan yksinään murjottavat, tulkaa tänne niin täti nostelee! Laitetaas niitä oikein monta viekukkain ja aletaan murjomaan!

Nostin 120 kiloa. Minusta se on mukava määrä. Se on paljon! Se on enemmän kuin mitä olen koskaan nostanut omin pikku kätösin. Ja jalkasin. Ja jumaleissön että on takareidet juntturassa tänään. Ja pärsse. Ja selkä ja kädet. Puristusvoimaa ei ole ollenkaan. Hädin tuskin jaksan tietokonetta näpsytellä. Eikä takuulla ole pelkän treenin ansiota vaan sen jälkeisten tuntien! Ensin laulettiin yksi ooppera ja sen jälkeen lähdettiin vähän tanssimaan. Ja kun sanon tanssimaan, tarkoitan outoa ketkumista juoma kädessä ja kaverin korvaan huutamista bändin metelin yli. Ja sitä rataa sitten ilman sen kummempia syömisiä pikkutunneille saakka. Se siitä palautumisprosessista! Ensi kerralla paremmin!

Mutta ennätys! Se on mun ennätys!

Koiran käyttö sisustuselementtinä

Oletko sitä mieltä, että omaa lemmikkieläintä saa käyttää sisustuksellisena jujuna, ikään kuin pisteenä iin päällä? Kirsikkana kakun päällä? Somisteena sohvan päällä? Siellä täällä?

Minä olen. Koiran käyttäminen valokuvaustilanteissa ei häiritse koiran ominaisinta päivärytmiä tai vahingoita häntä muullakaan tavalla.

Koiran voit asetella mieleiseesi paikkaan. Muista kuitenkin, että koiran pitkäksi venähtäneet kynnet voivat aiheuttaa tarttumistilanteita mummosi omin ryhmykätösin aikoinaan virkkaamaan päiväpeittoon.

Koira saattaa, pienestä koostaan huolimatta, asettua kiusallisesti kulkuväylällesi. Katsothan aina mihin astut!
Pienestä koirasta lähtee hännälle astuttaessa pienempi ääni kuin suuresta. Tämä kannattaa ottaa huomioon astellessa. Hiippaileva koira on myös hyvin tyypillinen koiralaji. Hiippaileva koira saattaa yllättää koska tahansa, joten silmät on pidettävä selässäkin! Jos hiippaileva koira yllättää ja Sinulta pääsee kauhistunut älähdys, saattaa koira yhtyä huutoosi hädissään. Siinä on vaaramomenttia kerrakseen! On huutoa, haukuntaa, pelästynyttä kiekumista ja niin edelleen. Nämä ovat ehkä niitä vaarallisimpia tilanteita! Ehdotonta tarkkuutta siis tässä!

Vaaraton mutta jokseenkin harmillinen tilanne saattaa syntyä silloin, kun koira väsähtää kesken kuvaustilanteen. Ei jaksa pidellä päätään terhakkaasti pystyssä, silmä luppasee, haukotuttaa, edes makupalalla houkuttelu ei saa koiraa näyttämään virkeältä.. oirekirjo on moninainen.

Tilanteen voi kääntää positiiviseksi muuttamalla omaa ajattelumalliaan! Onhan pötköttävä koira kuitenkin usein kovin söpö ja täten valokuvauksellinen!

Pötköttävä koira ei myöskään tee tihutöitä! Tihutöiksi ei lasketa automaatiolla tapahtuvaa karvausta. Tällä ei luonnollisesti tarkoiteta jääkiekkotermiä, vaan huonekalujen ja lattian päällystämistä ruskeilla, valkoisilla sekä mustilla karvoilla. Karvaus on kuitenkin luonnollinen osaa koirana olemista, joten se on ihmisen hyväksyttävä, jos meinaa elää koiran kanssa sekä jatkossakin k.o eläintä sisustuselementtinään käyttää.

Talviaikaan takan edustalla lampaantaljalla luitaan lämmittelevä koira on erityisen sisustuksellinen. Harmoniaa saattaa tosin hiukan häiritä koiran jatkuva ravaaminen liian kuuman takan edustan ja huoneen kauimmaisen ja täten viileimmän nurkan välillä.

Kuvan eläintä, kutsutaan häntä nyt vaikka Einariksi, ei ole vahingoitettu kuvausten aikana. Koira sai palkinnoksi kuivattua turskaa. Vaikutti tyytyväiseltä.

Onnen kesä, voiman kesä

Neljäs viikko Savonlinnassa ja olen vieläkin yhtä hyväntuulinen kuin alkukaudesta! Hyväntuulinen sekä levännyt! Hyväntuulinen sekä onnellinen! Jos olisin tämän tiennyt, en ehkä olisi stressannut ihan niin paljon tänän vuonna tänne saapumista. Otti meinaan koville. Olin ihan varma että tässä nämä nyt oli, oopperakesät, yhtään kertaa en enää lähde kesäksi sinne kun se tuottaa näköjään niin paljon harmia ja ahdistusta. Mistä siis tämä kaikki?

Asuin viisi kesää täällä Savonlinnassa samassa asunnossa. Kaksio parvekkeella ja saunalla, oikein kiva, huippu sijainti. Ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi sitten helvetillinen rymsteeraaminen asunnon ympäristössä. Rakennettiin Savonlinnan kaupungin ohittava rinnakkaisväylä, sinänsä hieno juttu liikenteellisesti. Purettiin vanha rautateiden makasiinirakennus ja rakennettiin, noin parin kesän aikana uusi pääkirjasto. Kun uusi lastentarha oli valmistunut naapuriin, tuli viimeistään aika muuttaa pois. Vuoropäiväkoti. Trafiikkia yötä päivää. Lasten (kovaääniset, niin kovaääniset mutta iloiset, mutta sanoinko jo että jumalattoman kovaääniset) huudot kuuluivat pahimmillaan silloin kun yritti nukkua kaksiosaisen työpäivän vaatimia välttämättömiä päiväunia. Kuumassa asunnossa, johon porotti koko päivän aurinko. Viereinen postitalokin päätettiin sittemmin poistaa räjäyttämällä, jotka aloitettiin hyvissä ajoin aamuseitsemän pintaan. Joskus muuten haluan olla se päällikkö, joka määrää kovaäänisten töiden aloitusajat! Lähtis meinaan ja aikaisin lähtiskin!!!!

Ehkä kuitenkin se viimeinen silaus muuttopäätökselle oli eräänä sateisena maanantaiaamuna puolitangossa roikkunut lippu talon pihalla. Eräs talon asukkaista toivotti "vuan kovasti onnea, tästä on ykstoista ihmistä männynnä tämän vuojen aikana, kovasti vuan onnea teikäläiselle!"

Uusi asunto löytyi helposti ja ajoissa. Haluan olla hyvissä ajoin liikenteessä näiden tällaisten isojen asioiden kanssa, koska sillä tavalla jää sitten mukavammin aikaa stressaamiselle. Stressaamisen aloitin (luonnollisesti vuokrasopimuksen kirjoittamisen jälkeen) asioista "liesituulettimettomuus sekä uunittomuus", "ruuanlaiton hankaluudet uudessa asunnossa" sekä "suurten maisemaikkunoiden aiheuttama lämpösäteily mahdollisesti kuumalla kelillä." Niin, minusta tuollaisista asioista kannattaa menettää yöunensa hyvissä ajoin, että pääsee sitten sanomaan että MÄHÄNSANOINSAATANA sekä TÄÄONNIINTÄTÄ.

Kaikki on ihanaa asunnossani. Maisema on kaunis, alati vaihtuva. Nukun moottoroidussa Hästens-parivuoteessani kuin porsas, ellen sitten nostele sen päätyjä huvikseni ylös ja alas, koska siinä piilee hauskuutusmomentti. Voin hyvin, kotiin on mukava tulla työpäivän jälkeen. Seinänaapurinani asuu rakas ihana ystävä, jonka oveen voi kopsauttaa ja pyytää aamu-uinnille. Tai mennä hänen kanssaan yöuinnille, jos kotiin hipsitään samaan aikaan pikkutunteina. Tai lämmitellä kohmeisen työrupeaman jälkeen taloyhtiön infrapunasaunassa.  Talon hiljaisuus ja rauhallinen sijainti tuntuu sellaiselta luksukselta mistä ei ole edes voinut haaveilla! Kaikki on hyvin, niin hyvin.

Huomaan kyllä muutenkin eron viime vuosiin, se on selvä. Terveellise(mmä)t elämäntavat, oikeanlainen ruoka- ja unirytmi urheilemisesta puhumattakaan on kyllä tätä kesää eniten leimaavia piirteitä. Jos ennen suunnitteli viikkonsa vähän sen mukaan, koska pääsee rilluttelemaan, nyt suunnitelmat koskee treenaamista ja sen ajoittamista niin, että hyöty on maksimaalinen ja haitta työnäkökulmasta minimoituu. Esimerkiksi jalkoja ei voi treenata tukkoon ennen Boriksen näytöstä, koska se sisältää jumalattoman määrän seisomista liikkumatta. Huonoilla kengillä, kivirappusilla. Ja niin edelleen. Laulukunnon pitää olla erinomainen joka päivä. Enkä voi kieltää ettenkö olisi laiminlyönyt laulukunnon ylläpitoa viime kuukausina, se on selvä. Ääni toimii kuitenkin hyvin ja vakaasti, kiitos vuosikausien opiskelun ja treenaamisen. Ei mikään asia tule treenaamatta! Ei edes se räjäytystyömaan johtajan pesti, sitäkin pitää treenata! Yy, kaa ja yy kaa koo nee PUM.

PUM kuului myös Voimaserkun päästä tiistaina aamutreeneissä. Rinnallevetoa en ollut tehnyt kesäkuun jälkeen, mutta nyt piti kipeytyneen selän takia varovasti, ihan pikkiriikkisen kokeilla. Viimeksi pyllähtelin nostaessa 55 kg, eikä noussut, pelkästään pyllähdytytti. Nyt nousi 57,5 niin että PUM vaan! Saman kaman sain myös ylös työnnettyä, joten sekin osuus parani 2,5 kilolla. Varmaan Bull Mentula sanoisi että "ei voi muuta sanoa ku hattua nostaa." Mun sisäinen hatunnostaja ainakin nosti hattua.

Balanssi on löytynyt, kaiken suhteen. Hyvinvointi saattaa hetkellisesti rakoilla, sanotaan nyt vaikka ensi-iltajuhlissa nautittujen viinilasillisten takia. Se menee kuitenkin ohi, pysyvät päätökset on vaan niin paljon tärkeämpiä, eikä ne heilu silloinkaan kun oma meno on epävakaata, koska jalassa on liian korkeat korot. Mun päätös on voida hyvin ja tehdä kaikki tarvittava sen eteen. Olla vahva, kaikin tavoin.

Ylläolevan kuvan parvekkeen kukkaloistoa olen ihaillut jo ainakin kymmenenä kesänä. Kutsun asunnon ihmistä Petuniaihmiseksi. Tai vaihtoehtoisesti Amppeli-ihmiseksi, koska on käynyt niin että jonain vuonna hänen parvekkeensa yliampuvat kukkaistutukset ovatkin yllätyksellisesti olleet jotain aivan muuta kuin petunioita! Olenpa joskus nähnyt siellä roikkuvan karjalanneidonkin, mutta se oli outo vuosi, ihmeellinen kokeilu,  jota nyt on turha enää muistella kun on palattu takaisin petuniaistutusten pariin. Tuttuun ja turvalliseen. Sitä ihminen joskus haksahtaa milloin mihinkin, eikä niitä kannata muistella pitkään, moisia hullutuksia.

Onneksi saa ihminen tässä maailmassa ihan itse istutuksensa valita. Minä olen elämässäni valinnut milloin mitäkin, mutta tärkeintä on että kastelee, lannoittaa, nyppii, vaalii ja juttelee ja vähän katsoo perään että mitä se vaatii milloinkin. Oli se hyötykasvi, kaveri, läheinen, ystävä, naapuri tahi petunia.

Suloinen Savonmaa

Vaikka päivät täällä Savonlinnassa vierähtelevätkin lähinnä oopperallisissa toimenpiteissä, saan nauttia myös jonkun verran vapaa-ajasta tänä vuonna. Sitä olen viettänyt joko treenaten niin rankasti, että hampaista ja silmämunista tippuu hikeä, tai ystävien seurassa niin, että silmämunista tippuu nauramisesta johtuvia kyyneleitä. Molemmat tuottaa riemun ihmissydämeen!

Perjaintaina kuorolla oli musiikkiharjoitus linnan sijasta sisätiloissa (ooooh, sisätilat, nuo tasaisten lattioiden tuulensuojaisat paikat!) jonka tauolla löysin tieni koulun punttisalille. Tällaisen niin kutsutun välipuntin voi hyvin suorittaa varttitunnissa leopardihaalarissa ja sandaaleissa, aurinkolasit otsalla. Välipuntti kun on vain rautojen nostelua huvimielessä, kevyesti, ilman tositarkoitusta. Koulun pihalta löysin myös tuollaisen neliön mallisen kahvakuulan, tai kai niitä kutsutaan kahvaneliöiksi kavereiden kesken. Oli tarpeeksi painava!

Lauantaina käytiin kaveriporukalla risteilemässä laivalla Savonlinnan ympäri. Risteilyllä pitää käydä. Risteily on pakollinen vähintään kerran kesässä. Risteily on kiva asia. Ristiin rastiin siinä mennään pitkin järveä.

Linnasta pitää ilmeisesti aina vähän yrittää itse ottaa kuvaa, vaikka mitä luultavimmin kaikki hienot kuvat tästä miljardi vuotta paikallaan seisoneesta kivimörkäleestä on jo otettu. Se aamu- että ilta-auringossa. Edestä ja takaa. Mutta kuva, kuva on otettava! Liikkuvasta laivasta, kaverin pään heiluessa edessä.

Ja voiko olla siistimpää, kysyn vaan voiko, kuin saada viettää aikaa kaiffareiden, kamutzkien, ystisten, bestisten kanssa kalliolla risteilemisasioiden jälkeen kun on kaunis lauantai-ilta? Kaunis savolainen ilta? Voiko?

Ja koska tiistai on kuulemma sellainen päivä, jolloin Savonlinnan lähikunnassa Enonkoskella ei välttämättä olisi niitä sen paholaismaisia ruuhkia, uskaltauduimme H-ystävän kanssa matkaan. Ja totta vieköön! Kaksi sauvakävelijää, yksi pyöräilevä mies, yksi venäläinen auto sekä kirkkoon Enonkosken matkailuesitteiden viereen ilmeisesti kesätyötään suorittamaan laitettu teinityttö mopokypärä sylissään. Siinä sitä riitti, kuhinata kerrakseen!

Suunnilleen siinä itse Enonkoski. Koskettavaa, koski kohisee kovaa. Kova on kosken kuohunta! Kuohuvaa käyntiä kohti keskiviikkoa! Sen jälkeen tulee torstai, joka tunnetaan perjantaita edeltävänä päivänä. Ja kunhan mielensä malttaa, lauantai tulee aivan tuota pikaa ja silloin juhlitaan Boris Godunovin ensi-iltaa ja julkaistaan kuvia Voimaserkusta rooliasussa! Ihanko vähän mieltäkuohuttavaa sellainen!